Yeah, this is the Brotherhood - welcome to our family. [KUOLLUT]

// Tänne siis mukaan kaikki pelaajat, joilla on Brotherhoodissa hahmoja! Brotherhood on saanut uuden jäsenen ja nyt olisi hyvä tilaisuus tulla mukaan pienelle esittelylle! :D //


Erik Lehnsherr

Ensin he olivat olleet National Mallissa ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuuden hengen joukko seisoi yhdessä rykelmässä suuressa aulassa, joka toi ensimmäisenä mieleen vähän vanhemman hotellin.
Sisustus oli siistiä, värimaailma oli suurimmaksi osaksi tummaa puuta sekä viininpunaista ja huonekalut olivat hieman vanhanaikaisia, mutta se kaikki sopi Brotherhoodille hyvin. Aulasta johti pari ovea eri suuntiin, toinen vei olohuoneeseen ja toisella seinustalla olevasta ovesta taas pääsi ruokailutiloihin sekä keittiön suuntaan. Ulko-ovien lisäksi (etuovi, josta pääsi suoraan eräälle kadulle vähän syrjemmällä Los Angelesissa, ja takaovi, josta pääsi isoon ja rauhalliselle sisäpihalle, joka oli kokonaan heidän omistuksessaan) aulassa oli myös leveät portaat, jotka jakautuivat pienen nousun jälkeen kahteen suuntaan.
Kerroksia rakennuksessa oli yhteensä neljä, kaksi niistä oli maan alla - he olivat sillä hetkellä kolmannessa kerroksessa ja leveät kierreportaat siis johtivat ylimpään kerrokseen.

Brotherhoodin päämaja oli kertakaikkiaan täydellisesti naamioitu - se oli periaatteessa näkyvällä paikalla Los Angelesin kadulla, mutta ulkoapäin sitä ei ikinä uskonut sellaiseksi, miltä se näytti sisältä.
Oli kuin näkösälle olisi piiloitettu valtava hotelli ilman, että ulkopuoliset tajusivat sitä. Äänieristys oli aivan omaa luokkaansa, eikä katujen äänet kuuluneet lainkaan sisälle, mikä tietysti toimi myös toiseen suuntaan; sisältä kaikuvat kovemmatkaan äänet eivät kantautuisi kadulle saakka.

Rykelmä irtaantui toisistaan ja äskeinen National Mallissa heidän välillään vallinnut viileä hiljaisuus rikkoontui helpottuneeseen puheensorinaan - tehtävä oli onnistunut juuri niin kuin pitikin, eikä mitään kamalaa tapahtunut.

"Tervetuloa yhteen Brotherhoodin isoimmista päämajoista", Erik toivotti Clarkille ja vilkaisi  miestä sivusilmällään, "olemme nyt Los Angelesissa."

Vaaleahiuksinen Raven haroi molemmilla käsillä hiuksiaan ja syvä huokaus karkasi tytön huulilta, kun tuo pyöri vähän kauempana edestakaisin.
"Miksi Alex oli siellä?" hän mietti ääneen, ääni hivenen tuskastuneena. Hän ei ollut miettinyt pitkään aikaan mahdollista jälleennäkemistä, mutta tämä ei todellakaan ollut ollut yksikään hänen mahdollisista vaihtoehdoistaan, joita hän oli mielessään pohtinut.

"Sitä on ihan turha miettiä", Brotherhoodin johtaja vastasi, selvästi haluttomana keskustelemaan aiheesta juuri sillä hetkellä. Itse asiassa hän ei halunnut juuri nyt edes ajatella koko asiaa.

Raven huokaisi ja laski kätensä alas.
"...totta", hän vastasi. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän kääntyi heidän uunituoren jäsenen suuntaan ja hymy nousi tytön kasvoille.
Sinertävä aalto kulki tytön ylitse alhaalta ylöspäin, muuttaen hänet kokonaan oikeaan muotoonsa - sininen suomuinen vartalo sekä kullankeltaiset silmät. Käytännössä nainen oli alasti, mutta se ei ollut juuri koskaan haitannut yhtäkään Brotherhoodin jäsentä, sillä tuo muoto oli Ravenin oikea muoto ja tuon fyysinen mutanttimuoto oli kaikkea mitä tyttö halusi edustaa - olla mutantti ja olla ylpeä siitä.
"Minä olen Mystique. Tai Raven", hän ojensi kättään kätelläkseen telepaatikkoa, "ihan kummin vain."

Emma Frost oli  siirtynyt puheen lomassa ruokasalin kautta keittiöön, ilmeisesti keittämään kahvia, sillä hän tiesi heidän johtajan pakottavasta tarpeesta saada kahvia kenttätyöskentelyn jälkeen.
Varsinkin kun tämänkertainen homma oli näemmä ollut henkisesti hieman raskaampi, vaikkei metallikypäräinen mies mitään myöntäisikään.
Pirumaisen ulkomuodon omaava Azazel taas oli häntäänsä varoen istahtanut erääseen aulassa olevaan viininpunaiseen nojatuoliin, seuraten katseellaan tilanteen kehittymistä. Mies kun ei muutenkaan turhia puhunut, vaan antoi lähinnä muiden hoitaa sen homman.

"Hei tyypit! Me tultiin jo takasin", Raven huuteli, eikä hän oikein tiennyt mihin suuntaan olisi katsellut, kun hänellä ei ollut aavistustakaan missä päin rakennusta heidän muut perheenjäsenensä oikein mahtoivat olla.
"Onko sulla muuten jo omaa mutanttinimeä?" tyttö kääntyi samantien takaisin Clarkin suuntaan.




Molly Howard

Ruskeahiuksinen pikkutyttö oli kuluttanut aamupäivän piirtelemällä sekä haaveilemalla, jolloin hän oli vain istunut paikoillaan ja huomaamattaan tuijottanut samaa kohtaa pidemmän aikaa, kunnes hän oli taas havahtunut nykyhetkeen.
Hänen pitkät ruskeat hiuksensa olivat kahdella letillä ja yllään tuolla oli Emman valitsema sininen mekko. Mekko oli sievän tyttömäinen, siinä oli lyhyet pussihihat ja hihansuissa sekä kauluksessa ja helmassa oli valkoista pitsikoristelua. Helma oli aika pitkä, se ulottui häntä puoleen sääreen.

Mollyn aamupäivät olivat muutenkin yleensä aina rauhallisia, eikä hän puuhaile mitään sen ihmeellisempää, mutta tänään aamu oli tuntunut vieläkin hiljaisemmalta. Kai se johtui siitä, että hän oli tiennyt Erikin ja toisten olevan hoitamassa sitä tehtävää, jossa Molly oli heitä auttanut.
Se telepaatikko, jonka lapsi oli heille jäljittänyt.

Molly säpsähti yhtäkkiä, hänen sisäinen karttansa ilmoitti seurueen saapuneen juuri alakertaan, se telepaatikko oli heidän mukanaan. Värikynä putosi lattialle, kun hän otti muutaman nopean askeleen huoneen ovelle.
Varovasti tyttö kurkisti käytävälle ja hitaasti ja mahdollisimman hiljaisesti hän käveli paljasjaloin tummaa kokolattiamattoa pitkin portaiden yläpäätä kohti.

Portaiden ylätasanteella oli pieni alue, josta pystyi kaiteen välistä kurkistelemaan alakerran aulaan ilman, että välttämättä tarvitsi ilmoittaa omasta olemassaolostaan. Pieni tyttö polvistui kaiteen viereen ja sieltä hän kurkisteli varoen aulassa olevaa seuruetta.
Pienet kädet puristivat kaidetta tukevia pieniä pylväitä ja hermostuneena tyttö puraisi alahuultaan.

Hän odottaisi Sophiaa.

// Here is Sophia! Thalia tulee myöhemmi häiritsee! (: muistuttaisin sitten meidän uutta telepaatikkoamme, että Sophian ajatuksia on melkeinpä mahdotonta lukea, koska tytön pää on täynnä muistoja ja ajatuksia ja puhetta ym, että se on täyttä sekamelskaa joka saa esim. Emmallekin päänsäryn aikaiseksi jos yrittää. Jonkun kuvan sieltä täältä voi saada, muuten aika mahdotonta. //

Sophia Kelsey

Sophia availi silmiään kun jokin tuntui häiritsevän hänen untaan. Oliko tuo Mystiquen ääni? Tyttö pohti, samalla kun pakotti itsensä käsienvarassa istuma-asentoon sängylle. Tytön vaaleat olkapäille ulottuvat kutrit olivat sekaisin ja hän hieroi silmiään kämmenellä. Paljonko kello edes oli? Hän ajatteli ja vilkaisi kelloa sivupöydällä.

Oho. Ehkä olikin aika jo nousta ylös.

Joten nuori neiti kömpi sängystä, napaten lattialta hiukan rypyssä olevan valkoisen mekon, jonka Emma oli jostain hänelle ostanut, vaihtaen yöasunsa siihen pikaisesti. Emma ei kyllä pitäisi siitä, että hän oli taas kerran pitänyt huonompaa huolta vaatteista – mutta juuri sillä hetkellä Sophia ei jaksanut välittää. Hän halusi vain mennä katsomaan että mikä oli tuohon päämajaan saanut eloa – toivottavasti ei Thalia tällä kertaa taas kerran.

Pian hipsittiin huoneesta pois kohti portaiden yläpäätä, joka oli suhteellisen lähellä tuota huonetta – eihän hän muuten olisi kuullut yhtään mitään toisten saapumisesta. Sophia haroi sekaisin olevia hiuksiaan ja haukotteli hieman – syy miksi oli väsynyt johtui siitä, että illalla oli saanut taas kerran jonkinlaisen epileptisen kohtauksen, jonka takia nukkuikin myös pitkään. Hänen rytminsä ei aina noudattanut muiden päämajassa asuvien mutanttien elämää.

Sophia kohotti kulmaansa, kun näki erittäin nuoren ystävänsä, jota piti pikkusiskonaan, kyyristelevän portaiden yläpäässä ja kurkkivan alaspäin. Oliko siellä jotain erikoista? Sophia kumartui tytön viereen, kurkaten myös tuosta reiästä, vilkaisten sitten Mollya ja uudestaan seuruetta reiästä. Oi, ihanaa. Uusia ihmisiä. Sophia ei mielellään tutustunut uusiin mutantteihin, koska ei tuntenut oloaan luentavaksi näiden seurassa.
”Hei, pitäisikö meidän mennä alas?” Sophia kuiskasi Mollyn korvaan, viitaten sitten portaisiin.

Clark Evans

Tarttuessaan tuon pirun näköisen miehen käsien riviin Clark aavisti siirtymän tapahtuvan - tuskinpa muuten iso joukko mutantteja muuten vain roikkui muiden käsissä. Poksahduksen tapahtuessa häntä pyörrytti enemmän kuin pitkään aikaan, minkä jälkeen tuli pahoinvointi. Tuntemukset menivät kuitenkin pian ohi ja Clark tajusi ilmestyneensä johonkin mielestään erittäin hienosti sisustettuun tilavaan asuntoon. Pieni hymynkare levisi telepaatikon kasvoille hänen ajatellessaan: 'Vihdoin.'
Hän antoi katseensa kiertää ympäröivää taloa ja tyytyväisyys levisi hänen sisällään. Ehkä hänen kiertolaiskautensa olisi viimeinkin lopuillaan. Kuultuaan Magneton kertovan, että he olivat nyt Los Angelesissa, Clark naurahti.
"Minä kävin jo etsimässä teitä täältä", hän sanoi, "joten ei yhtään huonommin piilotettu mesta." Tämän jälkeen telepaatikko vielä nyökkäsi Azazelia kohti ikään kuin kehuen tämän taitojen laajuutta.

Clark hymyili Ravenille takaisin tämän kääntyessä häntä kohti. Telepaatikko hätkähti hieman sinisen aallon alkaessa ja oli jo melkein valmis puolustuskannalle, kunnes tajusi mitä tapahtui.
"Oho, v-vau", hän sopersi ja kätteli naista, "ilo tavata. Kykysi on aika ainutlaatuinen, Raven. Olen Clark." Sen jälkeen hänkin antoi katseensa jatkaa talon kiertelyä yrittäen paikallistaa muita Brotherhoodin jäseniä - vieläköhän he nukkuivat? Ainakin olisi epäkohteliasta yrittää tarkistaa porukan laajuutta telepatian avulla, ehkä olisi hyvä nyt aluksi rakentaa luottamusta ja tutustua perinteisin keinoin.

Kuultuaan kysymyksen mutanttinimestään Clark kohautti vain olkiaan. "No, eipä oikeastaan. En ole koskaan tarvinnut sellaista, kun olen ollut vähän liittoutumaton", hän sanoi virnistäen, "minkä lisäksi olen yrittänyt pysyä kaikelta piilossa.. erään tapahtuman jälkeen." Telepaatikko meinasi jo kertoa Celinen kohtalosta Ravenille, tälle tuntui olevan helppo puhua, mutta päätti jättää sen myöhemmäksi. "Sinun on siis Mystique? Ketä muita täältä löytyy?"

//Täältä taas tullaan~ :'D Teksti voi olla normaalia enemmän tökstöks, kun aika huonossa hapessa tämän kirjotin X'D//

Lucian 'Thane' Hayne

Hetkessä maisema oli muuttunut tuttuun hotellin aulaan, jossa oli hiljaista hetken aikaa ennenkuin helpottunut puheensorinaa tulvi rikkoen hiljaisuuden. Thane puolestaan jäi vähän syrjemmälle seuraamaan muiden jutustelua samalla kun asteli syrjemmälle ja nojasi seinää vasten selällään. Hän katsoi kuinka aikaisempi kohtaaminen Havokin kanssa häiritsi myös Ravenia ja hetken aikaa katsoi Brotherhoodin johtajaa, joka selvästi ei halunnut keskustella aiheesta. Emma oli poistunut heidän luota kadoten peremmälle ja Azazel oli istahtanut viininpunaiseen nojatuoliin.

Siniharmaan värinen katse kohdistui ruskeahiuksiseen pikkutyttö, joka oli ilmestynyt portaiden ylätasanteella kurkistaen kaiteen vierestä aulaa, missä he olivat vielä. Ei kauaa kestänyt, kun tuttu vaaleahiuksinen neitokainen ilmestyi Mollyn luokse ja kaksikko näytti epäröivän sen kanssa että tulisi aulaan esittäytymään uudelle Brotherhoodin jäsenelle. Thanen katse pysyi kaksikossa, mutta ei liikkunut yhtään, vaan viestitti katseellaan kaksikkoa tulemaan rohkeasti alempaan kerrokseen.

// Koska Maya ehdotti tähän peliin liittymistä, heitän omahyväisen paskiaiseni mukaan peliin. Tekstin laadusta en takaa mitään lähinnä koska tää on kaikkien aikojen toinen vuoro jonka oon Ryderilla kirjottanu xD //



Ryder "Cadaver" Sideris


Ryder ei itse aistinut muiden saapumista, ei edes tiennyt uudesta jäsenestä eikä lopensa olisi siitä juurikaan kiinnostunut, elleivät äänet päässään olisi aloittaneet sitä ainaista vaikerrustaan.
"Tänne saapui joku uusi..."
"Turpa kiinni!" mies ärähti ja löi nyrkkinsä työpöytään, jonka ääreltä ponkaisi ylös. Hän oli ollut parhaillaan lukemassa, mutta tiesi kokemuksesta, ettei saisi hetkeen olla rauhassa.
"Joku, josta on enemmän hyötyä kuin sinusta..."
"Aivan varmasti...", hän nurisi ja riuhtaisi huoneensa oven auki. Nuo mokomat eivät lopettaisi ennen kuin olisivat jauhamisellaan häätäneet hänet ulos talosta kävelylle ja saaneet jakaa huoliaan hänelle. Miksi kaikista maailman ihmisistä hän, jota vähiten kiinnosti, joutui kuuntelemaan muiden valitusta ja näiden ongelmia!? Kun ei vain kiinnostanut!

Tummiin, tiukkoihin farkkuihin, mustaan ihonmyötäiseen t-paitaan ja mustaan, avonaiseen huppariin pukeutunut (kaikkea muuta kuin herras)mies suuntasi pitkien kinttujensa ripeät askeleet käytävää eteenpäin ja hidasti vasta, kun kuuli alakerrasta puhetta. Sen vähän mitä nyt päässään toistuvilta ääniltä erotti.
Miehen mustat, pitkät hiukset olivat pienessä takussa ja kasvonsa tuttuun tapaan vahvasti maalatut, kulmakarvansa huolella piirretyt. Ruskeat silmät tarkentuivat portaikon ääressä kyhjöttäviin tyttöihin.
"Pistetään show pystyyn!"
"Ei!" Ryder sihahti hiljaa itsekseen yhä lähimmän nurkan takana piilossa ja koetti järjestellä ajatuksiaan. Toisaalta, päivä oli juuri sopiva uudelle itsemurhalle...

Liki kaksimetrinen kreikkalainen suuntasi askeleensa kohti portaikkoa ja kumartui viime hetkellä tyttökaksikon selän taakse. Hän painoi sormen mutristettujen huultensa eteen ja sulki hetkeksi silmänsä, jonka jälkeen alakertaan alkoi kertyä vankka kerros savua, jonka läpi kukaan ei saattanut nähdä. Virnistäen mies suoristautui ja asteli portaikkojen yhtymäkohtaan alakerrassa savun kanssa kamppailevien sitä näkemättä, levitti kätensä sivuilleen ja pudottautui kaikessa rauhassa loput portaat alas kunnon ryminän saattelemana. Siinä joutessaan mies hidasti verenkiertoaan rajusti ja sai ihonsa muuttumaan harmahtavaksi, rintakehänsä kohoillessa enää hyvin huomaamattomasti. Miehen elottomalta vaikuttava ruumis pysähtyi vasta Brotherhoodin uusimman jäsenen kengänkärkiin samaan aikaan kun savu hälveni alakerrasta.
Ryder ei yksinkertaisesti mahtanut itselleen mitään. Hänellä Halloween oli joka päivä, siinä missä huumorintajunsa jokseenkin tavallista kieroutuneempi. Ja oikeasti, tällaisesta kyvystä oli harvemmin hyötyä tosielämässä, joten mitä muuta kuin pilailua varten se hänelle olisi siunaantunut!?
Hänen ajatuksiensa lukemisestakaan tuskin paljoa hyötyä olisi, mielessään kun sillä hetkellä huusivat useat eri äänet ilman, että hän itse ehti väliin juuri mitään sanoa.