Just let me heal you! [KUOLLUT]

//Destie Charlesin kanssa! :D//

Perjantai 5. Heinäkuuta 1966

Lily Dion

Tummahiuksinen nainen asteli päättäväisen näköisenä kohti Charlesin työhuonetta, jossa tuon pitäisi sillä hetkellä olla. Yleensä nainen oli niin lempeä katseinen, mutta tänään hänen oli pakko saatava puhua yhdestä tärkeästä asiasta professorin kanssa, mutta viime aikoina hän ei ole oikein saanut puhuttua tuon kanssa. Hän oli saanut asua tässä isossa kartanossa, joka toimi kouluna, joka oli tarkoitettu mutanteille. Hänenlaisille nuorille. Täällä hän on saanut opastusta kykynsä hallitsemiseen niin, ettei hän kuluttaisi niin paljon voimiaan pienen haavan parantamiseen. Nainen uskoi pystyvänsä yhteen asiaan ja halusi käyttää kykyään juuri tähän. Lily tiesi että siitä tulisi pitkä prosessi, mutta oli aivan varma siitä, että pystyisi siihen. Tummat hiukset oli jätetty auki ja ne liehuivat hieman, kun nainen asteli aikamoista vauhtia eteenpäin.

Siitä oli kuukausia, kun hän herännyt ja huomannut olevansa vieraassa paikassa. Tämä oli ollut juuri se paikka mitä oli etsinyt. Tämä ei ollut mikään tavallinen turvakoti, vaan koulu mutanteille. Koko paikka oli aivan uskomaton ja hän ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Olihan se aluksi ollut hyvin outoa pysyä yhdessä paikassa näinkin kauan, mutta tänne nainen oli jäänyt kumminkin. Hänen oli harjoitettava kykyään, mutta nyt hänellä oli aivan toinen syy jäää tänne. Hän halusi auttaa Charlesia ja hän tiesi miten voisi auttaa toista. Jos hän vain saisi yrittää parantaa miehen selkäydinvamman.

Nopeaan tahtiin asteli käytävää eteenpäin ja vastaantulijoita tervehti lempeästi kuten yleensä, mutta kun hän alkoi saavuttaa miehen työhuonetta. Hän oli monesti yrittänyt kertoa ehdotustaan, mutta hänellä oli jäänyt jotenkin sellainen mielikuva, että toinen oli vältellyt häntä jostain kumman syystä. Se oli hyvin kummallista, mutta tällä kertaa hän saisi vihdoinkin kerrottua. Kulmia kurtisti päättäväinen ilme kasvoillaan pysähtyi Charlesin työhuoneen oven eteen ja veti syvään henkeä. Hän koputti oveen pari kertaa, mutta kumminkin avasi oven ja asteli toisen työpöydän luokse ja teki jotain, mikä ei ollut hänen tapaistaan. Nimittäin Lily pamautti kätensä miehen työpöydälle ja tuijotti tummilla silmillään miestä ja aukaisi suunsa ilme vakavana. Aivan kuin kyse olisi ollut elämästä ja kuolemasta.
"Minulla on sinulle ehdotus. Oikeastaan en suostu kuulemaan kieltävää vastausta, koska tämä on sinun parhaaksesi", nainen möläytti nopeasti ja katsoi toista suoraan silmiin. Nainen ei suostunut kuuntelemaan kieltävää kommenttia nyt.
"Anna minun parantaa sinut! Tiedän, että se on pitkä prosessi, mutta anna minun vain parantaa sinut", alkoi selittää antamatta toiselle tilaisuutta alkaa väittämään vastaan. Hänen oli kertoa tämä, kun oli jo pitkän aikaa hautonut mielessään tätä.
"Tai ainakin anna minun yrittää. Eihän se ole varmaa onnistunko siinä, mutta ole kiltti ja anna minun yrittää", Lily pyysi ja katsoi pyytävästi Charlesia samalla kun nojasi käsillään toisen pöytää vasten. Lily ei yleensä ollut näin itsepäinen, mutta nyt hän oli. Tämä oli niin tärkeä asia ja se helpottaisi Charlesin elämää todella paljon. Hänellä oli kyky parantaa muita, joten miksi ei hän voisi yrittää parantaa toista. Yleensä hän oli epävarma itsestään, mutta nyt hänestä tuntui että pystyisi tekemään jotain. Ehkä hän pystyisi tämän kautta auttamaan sekä Charlesia että muita mutantteja. Hän oli tajunnut sen, että Charles oli se joka osasi auttaa mutantteja. Nyt vasta hän antoi toiselle puheenvuoron ja katsoikin toista hyvin tiiviisti yrittäen löytää vastausta toisen reaktiosta.

Charles Xavier

Charles ei koskaan ollut inhonnut paperitöitä. Itse asiassa hän piti niitä oikein rauhoittavina ja hän sai ajatukset lähtemään jonnekin muualle. Ne olivat niitä hetkiä, että hän saattoi oikeasti olla omassa rauhassa ja unohtaa kaiken. Aika tuntui silloin myös lentävän kuin siivillä. Joten, hän vietti usein aikaa työhuoneensa rauhassa ja selasi papereita läpi. Koulu vaati yllättävän paljon paperitöitä, varsinkin kun Charles oli halunnut tuolle ihan virallisen rekisteröinnin, jotta tarina olisi uskottavampi.
Tuon työpöytä oli täynnä papereita, jotka olivat kuitenkin täysin hänen käsiensä ulottuvilla. Pyörätuolilla kun oli vaikea siirtyä edestakaisin, jos joku paperi sattui olemaan käsien ulottumattomissa. Tai hänen huonoksi onnekseen, tippumaan esimerkiksi pöydän alle.
.
Huomio papereista kiinnittyi hänen toimistonsa oveen, josta kuului pieni vaimea koputus, eikä hän edes kerinnyt antaa lupaa astua sisään, kun tummatukkainen nuori nainen astui sisään, läimäytti kädet hänen pöydälleen ja alkoi kertoa, kuinka halusi parantaa Charlesin.
Ajatustenlukija tuijotti suu hieman auki toisen avautumista ja mietti, että mitä ihmettä hänen pitäisi oikein nyt tehdä. Hän oli tuohon asti onnistunut välttelemään tätä tai työntämään Havokin tuohon tytön eteen, mutta juuri nytkin Havok oli kaupungilla asioilla ja Lily varmasti tulisi hänen ja tuon oven väliin jos tekisi elettäkään liikkuakseen sitä kohti.

Hiukan vaivaantuneena hän laski paperit kädestään pöydälle ja hieroi hiukan ohimoitaan. Ei sillä, että hän ei halunnut toisen parantavan häntä. Hänestä se oli vain liian suuri projekti tuolle tytölle, eikä siitä ollut takuita, että pystyisikö näin vakavaa vammaa parantamaan. Ja ei sillä, että Charles olisi pelkuri, mutta se ajatus, että antaisi itselleen pienen toivonkin siitä, että kävelisi joskus.. No, se pelotti häntä.

Ajatustenlukija nosti käsiään hiukan ilmaan: ”Rauhoitu Lily, teit asian kyllä selväksi”, hän oli vieläkin hiukan hämillään siitä, kuinka kiivaasti Lily oli tullut tuon asian selittämään. Yleensä tuo oli rauhallinen kuin mikä, eikä koskaan korottanut ääntään.
”Asia ei ole vain niin yksinkertainen. Vammani on monimutkainen, etkä ole aikaisemmin niin monimutkaisia vammoja parantanut, varsinkaan niin pysyviä”, hän aloitti ja yritti vielä kerran kääntää tuon toisen pään.
”Kykysi on ainutlaatuinen, mutta en halua, että tulet heikommaksi jos yrität sitä minuun. Muut täälä kolhivat itseään jo aivan tarpeeksi, ja tarvitsevat siis sinua enemmän kuin minä”

Lily Dion

Katsoi kuinka Charles laski paperit hivenen vaivaantuneena ja hieroi jopa ohimoaan. Tunsi kuinka sydän tykytti kovaa tahtia siitä jännityksestä ja muutenkin hänestä alkoi tuntua hivenen pahalta, kun oli sillein rynnännyt toisen työhuoneeseen, mutta se oli jo tapahtunut. Sitä ei voinut peruuttaa enää. Ei, hänen oli saatava puheeksi ja tämä saattoi olla hänen ainoa tilaisuus. Huomasi kuinka mies nosti kätensä ja pyysi häntä rauhoittumaan, johon nainen katsoi pahoittelevasti toista, mutta ei suostuisi perääntymään enää. Lily hengitti syvään ja tunsi kuinka hänen sydämensä tykytti kovaa tahtia. Hän ei ole ikinä nostanut ääntään näinkään paljoa tai pamauttanut käsiään pöydälle. Itseasiassa hän ei ollut tajunnut tehneensä niin ennen kuin vasta nyt.

Suoristautui seisomaan kunnolla samalla kun kuunteli Charlesia, joka näytti yrittävän kääntää hänen päänsä vielä. Se oli kyllä totta, ettei se ollut varmaa, että hän pystyisi parantamaan toisen vamman. Aina kannatti yrittää vai mitä?
”Tiedän sen, mutta lupaan olla varovainen. Tiedän sen, että se tulee sattumaan, mutta haluan auttaa myös sinua, Charles”, Lily selitti rauhallisempana ja lempeämmällä äänellä niinkuin yleensäkin ja pyytävästi katsoi ajatustenlukijaa. Nainen tiesi kuinka tärkeä henkilö Charles oli ja tulisi olemaan tulevaisuudessa, joten hän halusi auttaa tuota oikeasti. Nainen uskalsi toivoa, että hän pystyisi johonkin niinkin suureen, että saisi parannettua toisen vamman.
”En anna itseni tulla heikommaksi. Yritän vain vähän kerralla ja lepään sitten kunnolla ja taas olen kunnossa”, Lily selitti pirteämmin ja hymyili pienesti jopa. Tavallaan ymmärsi toista, koska siellä sattui aina välillä pieniä haavereita ja Lily oli ainoa ketä kykeni parantamaan.

Charles Xavier

Ajatustenlukija pystyi näkemään, että tuota parantajaa jo hiukan hävetti se tapa, jolla oli rynnännyt hänen työhuoneeseensa ja töksäyttänyt asiansa. Tämä tapa vain oikeastaan huvitti Charlesia ja sai hänet tyytyväisenä myhäilemään mielessään, että kuinka pitkälle toinen oli tullut siitä ujosta ja hiljaisesta sekä epävarmasta tytöstä jonka Havok oli nukkuvana tuonut koululle muutamia kuukausia sitten. Se sai hänet aina vain varmemmaksi siitä, että tämä oli oikea tapa toimia ja rekrytoida mutantteja. Auttaa heitä.

Jostain syystä Charles tiesi, että peli oli jo pelattu. Jos toinen noin vaatimalla vaati tuota kyseistä asiaa, mikä hän oli tuota estämään? Ja ei sekään ehkä ollut maailman paras asia estää toista, koska se ehkä osoittaisi vain sitä, että hän ei luottaisi toisen kykyyn tehdä sitä. Ja se ei ollut pääpointtina siinä, miksi oli vältellyt toista viime aikoina.
”Lily”, aloitti ja vei kätensä leukansa alle ja nojasi pöytää vasten kyynärpäillään.
”Kai ymmärrät, että jos suostun tähän, minulla on myös oikeus vetäytyä milloin tahansa”, niin, ilman kunnollisia ehtoja ja sääntöjä hän ei alkaisi pistää toisen terveyttä vaakalaudalle.
”Ensinnäkin, sinä et saa koskaan olla yksin kun parannat minua, joku tulee olemaan aina huoneessa”, hän kertoi ja antoi katseensa harhailla huoneen sivulla olevaan ikkunaan.
”Parantaisit minua vain vähän kerralla, ehkä kerran, kaksi viikossa. Ei sen enempää kerralla”, käänsi katseensa takaisin tuohon naiseen.
”Ja jos joku sairastuu pahasti tai loukkaa itsensä, heidän vammansa menisivät aina minun edelle, siitä ei tingittäisi”, Charles puhui ja mietti, että ei voisi koskaan antaa sitä itselleen anteeksi, jos antaisi oman vammansa mennä muiden terveyden edelle.

”Mutta tämä on siis pelkästään teoreettista puhetta, en ole vielä suostunut”, totesi sitten lopulta. Hän halusi tietää miten tuo tummatukkainen nuori naisen alku reagoisi noihin ehtoihin.

Lily Dion

Kuuli toisen aloittavan lausumalla hänen nimensä ja pieni muotoinen jännitys alkoi myllätä hänen sisällään. Ei ollenkaan huomannut pidättävänsä hengitystä samalla kun odotti Charlesin jatkavan. Ei kauaa kestänyt, kun toinen jatkoi, mutta toinen tuntui alkavan ehtoja hänelle. Kumminkin Lily kuunteli miestä nyökäyttäen päätään pienesti merkkinä siitä, että ymmärsi. Loppujen lopuksi hän ei pysty pakottamaan toista sen jatkamiseen ja kunnioitti kyllä toisen päätöstä sitten. Hiljaisena kuunteli kuinka mies jatkoi ehtojensa kertomisesta jatkaen päänsä nyökkäämistä hymyillen pienesti. Tämä alkoi kuulostaa aivan siltä, että suostuisi hänen ehdotukseensa ja nainen ehti jo innostua siitä. Toisen ehdot kuulostivat hyvältä, joten hänellä ei ollut mitään vastaan väittämistä. Nimittäin ei yhtään tiennyt miten siinä sitten kävisi, kun hän alkaisi parantamaan toista. Ei ole koskaan ennen muutenkaan yrittänyt parantaa tuollaista pysyvää vammaa, joten ei yhtään tiennyt miten se kipu tulisi polttamaan häntä. Aivan varmasti tulisi olemaan hyvin kivuliasta, mutta se oli hinta, jonka hän joutui maksamaan saadakseen parannettua muita. Viime kuukausina hänen kipukynnys oli kasvanut ja kykeni parantamaan enemmän kerralla. Ei Lily kumminkaan liikoja kuvitellut itsestään, mutta nyt hän halusi uskoa kykyynsä. Voisi luulla että nainen kuvittelisi olevansa velkaa Charlesille siitä, että tuo oli auttanut häntä niin paljon viime kuukausina, kun oli antanut hänelle kodin ja auttanut hallitsemaan kykyään paremmin, mutta se ei ollut totta. Lily halusi auttaa miestä parhaansa mukaan, jotta tämä saisi toteutettua tavoitteensa. Tiesi sen että tuo tulisi olemaan hyvin merkittävä henkilö tulevaisuudessa, vaikka hän ei näkisikään tulevaisuuteen, niin hän vain tiesi sen.

Lopulta Charles totesi sen olevan vain teoreettista ja Lily katsoi toista sillein, ettei toinen voinut olla tosissaan. Hän oli ehtinyt innostua ja toivoa, että toinen suostuisi siihen. Lily mutristi pienesti huuliaan samalla kun katsoi miestä samalla kun kurtisti kulmiaan.
”Haluan vain auttaa sinua, Charles”, hän sanoi hiljaa ja nosti kätensä toiselle käsivarrelle ja siirsi katseensa muualle professorista näyttäen hivenen surulliselta ja oli myös hieman pettynyt itseensä, kun ei ole kyennyt vakuuttamaan toista. Työnsi samantien tuollaiset ajatukset muualle ja pudisti päätään pienesti ja yritti saada sen saman itsevarmuuden takaisin, joka oli ollut hänellä aikaisemmin. Hetken mietittyään hänen mieleensä pulpahti ehdotus, mutta se olisi aika riskipeliä..
”Anna minun yrittää muutaman kerran ja jos en onnistu kontrolloimaan kykyäni ollenkaan, niin vannon unohtavani ideani ikuisiksi ajoiksi. Jos edes harkitsen sitä niin..”, nainen selitti heilauttaen käsiään ja siirsi katseensa takaisin Charlesiin, mutta sitten hiljeni hetkeksi ja puri alahuultaan hivenen epäröiden. Jos hän oikeasti epäonnistuisi, niin hän ei ikinä voisi yrittää uudestaan. Ehkä hän nyt kuvitteli itsestään liikoja, mutta jos hän ei onnistuisi nyt, niin hän ei välttämättä saisi edes kokeilla sitä ikinä.
”Ole kiltti ja anna minun edes yrittää", hän pyysi hartaasti.