Searching for a sweet surrender [KUOLLUT]

JONAH CARR

Vaikka olisi saattanut luulla toisin, aikaiset aamut olivat Jonahin mieleen: ihmisvilinä ei ollut vielä ehtinyt vallata katuja ja ulkona oli rauhallisen utuinen tunnelma, maustettuna ripauksella lämmittävää auringonvaloa. Keskipäivä oli vielä kaukana, eikä aurinko ollut ehtinyt kivuta niin korkealle taivaalle että siitä olisi pitänyt olla huolissaan - lämpöä kyllä piisasi, mutta miellyttävässä määrin. Jonah veti savukkeen oikean korvansa takaa ja kaivoi sytyttimen takataskustaan, napauttaen sitä pari kertaa ennen kuin sai liekin aikaan. Rennot, kiireettömät askeleet kuljettivat häntä eteenpäin, mutta minne, siitä miehellä ei ollut vielä tietoa: toivottavasti jonnekin aamukahvia nauttimaan. Savuava tupakka löysi nopeasti paikkansa suupieleltä, jonne pitkät sormet sen ohjasivat ja niille teilleen hetkeksi jättivät, antaen tummahiuksiselle aikaa vetää savua kunnolla henkeen. Ah, mikään ei voittanut aamusavuja hyvinnukutun yön jälkeen.

Jonah vilkaisi  kerran laiskasti oikealle ennen kuin lähti ylittämään autotietä päästäkseen kadun toiselle puolelle - liikennettä ei ollut juuri nimeksikään, eikä turha katseleminen olisi muutenkaan ollut tarpeellista, sillä mies tuskin tulisi koskaan auton yliajamaksi, ellei sitten omasta tahdostaan. Hän olisi  tietenkin voinut teleportata itsensä suoraan hotellihuoneesta johonkin kadun kahviloista, mutta mitä hauskaa moisessa olisi ollut, kun saattoi sen sijaan kävellä ulkona ja nauttia raikkaasta aamuilmasta?
Tummatukka puhalsi savut raotettujen huuliensa välistä, vetäen samalla uuden henkäyksen.

Kahvinhimo ei ollut niin suuri, että mikä tahansa kahvila olisi käynyt, joten Jonah päätyi kävelemään useamman ohitse ennen kuin löysi etsimänsä. Kadunkulmauksessa sijaitseva pieni aamupalapaikka vaikutti juuri oikealta, eikä sisälle ollut vielä eksynyt kuin yksi aamuvirkku ennen häntä. Kohteliaisuussyistä Jonah nappasi tupakan etusormen ja peukalon väliin, veti viimeiset henkoset ja viskasi savukkeen sitten maahan ennen kuin tarttui ovenkahvaan ja veti oven auki. Kello sen yläpuolella helähti hiljaa, saaden kassaneidin kohottamaan katseensa sen päivän lehdestä. Jonah antoi ystävällisen hymyn nousta huulilleen suunnatessaan kohti tiskiä, pyyhkäisten käsiään housuihinsa matkalla.
"Yksi cappuccino, kolme pussia sokeria", hän lausui pehmeästi, etsien vaihtorahat housujensa taskusta. Vasemman käden sormet kohosivat ohimennen työntämään hiuksia pois otsalta kutittamasta. Makea oli aina ollut hänen paheensa, sitä ei käynyt kieltäminen.

Saatuaan tilauksensa (ja tarjoilijalta hyvät huomenet kauniin hymyn kera), Jonah kiitti ja siirtyi sivummalle, suunnaten yhteen ikkunan viereisistä pöydistä, jolle joku oli jättänyt pehmeäkantisen kirjan makaamaan pitkin pituuttaan. Teosta tuskin kaivattaisiin takaisin, eikä mies voinut vastustaa kiusausta sellaisen eteen saatuaan, vaan tarttui kirjaan ja pyöräytti sen ympäri nähdäkseen kannen paremmin. Ehkä tästä päivästä tulisi vielä miellyttävämpi kuin eilinen oli ollut.


// Maya & Rixu siis tänne, mikälisikäli halajatte. :3

Amanda Miles

Aamu oli valjennut ja niinkuin yleensä vaaleahiuksinen nuorukainen oli ollut jo aikaisin aamulla hereillä. Sillä hetkellä Amanda ja hänen pikkusiskonsa, Amy majailivat erään perheen kotona, jotka majoittivat kodittomia mutantteja kotiinsa mielellään. Amandan pitkät hiukset olivat vielä hieman kosteat ja suihkun jälkeen oli vain kuivatellut niitä jonkin aikaa ja jättänyt ne sellaiseksi. Eli ne olivat hivenen sekaisin, mutta Amandaa se ei häirinnyt yhtään. Harvemmin hän kulutti aikaa hiusten laittoon. Hänen silmien aluset olivat tummemman sävyset kertoen siitä ettei hän ole saanut nukutuksi hyvin, vaikka sai nukkua kunnon sängyssä. Jotenkin hänellä oli ollut levoton olo ja ei ole kyennyt rentoutua kunnolla. Harvemmin Amanda rentotui kunnolla, koska hän oli valppaana aina. Villieläimen tavoin hän tarkkaili muiden ihmisten liikkeitä ollen koko ajan valmis puolustautumaan jos joku yrittäisi tehdä jotain hänelle tai Amylle. Ulkopuolisen silmissä hän saattoi näyttää hyvinkin epäilyttävältä ellei jopa hullulta.

Tähän aikaan aamusta ei näyttänyt olevan paljoa ihmisvilinää, joka oli todella hyvä juttu Amandalle, joka ei ollenkaan tykännyt liikkua ihmispaljouden seassa. Silloin hänestä tulisi normaalia vainovarhaisempi kuin oli yleensä ja nuoren naisen tekisi mieli vain työntää kaikki pois hänen ja siskonsa läheltä. Niin ei saisi tehdä, koska silloin he herättäisivät huomiota, joka ei ollut ollenkaan hyvä asia.
Nyt kumminkin Amanda pystyi rauhallisesti kulkea katua pitkin pitäen siskonsa kädestä kiinni samalla kun antoi katseensa kiertää ympärillään. Vaikka ihmisiä ei kulkenut silloin paljoa, mutta muutama heppu kulki vastaan ja saattoi vilkaista vaaleahiuksista neitokaista kysyvästi, kun tämä pysyi valppaana ja seurasi jokaisen liikkeitä, jotka kulkivat heidän ohitseen. Amanda kuunteli tarkkaan ympärillä kuuluvia ääniä ja hän ei voinut näyttää yhtään sen epäilyttävämmältä.
Sisarukset olivat etsimässä paikkaa, jossa he voisivat syödä jotain. Vatsa tuntui tyhjältä ja oli vain ajan kysymys milloin se ilmottaisi olemassa olostaan äänekkäällä murinallaan. Amandalla oli päällään tumman sävyiset vaatteet, jotka olivat vähän kulahtaneen näköiset. Vaaleita hiussuortuvia saattoi sojottaa suuntaan ja toiseen.

Amandan astui katua pitkin vähän ripeämpää tahtia, mutta hiljensi vauhtiaan katsoen erään kadunkulmauksessa sijaitsevan aamupalapaikan ikkunasta sisään. Siellä ei näyttänyt olevan melkein ketään kuin pari asiakasta. Amanda siirsi katseensa siskoonsa.
”Mitä mieltä olet, Amy? Maistuisiko kunnon aamupala?”, hän kysyi Amylta kaartaen huulensa pieneen hymyyn.

//Täältä tullaan! Vähän tökstöks, mutta toivottavasti kelpaa~ :3//

// Täältä mekin saavumme Amyn kanssa! :'D //


Amy Miles

Aikainen aamu oli valjennut ja punatukkainen nuori neitokainen oli pitkästä aikaa nukkunut oikeasti hyvin, hän saattoi rehellisesti sanoa nukkuneensa ilman katkoksia ja tummat pussit silmien alla eivät enää näyttäneet niin silmiinpistäviltä.
Amanda oli tapansa mukaan herännyt ennen Amya, eikä tuo vaaleahiuksinen nainen ollut viitsinyt herättää häntä, kun heillä oli kerrankin mahdollisuus nukkua hyvin.

Sillä hetkellä he asustivat erään todella mukavan perheen luona, joka majoitti kodittomia ja turvaa tarvitsevia mutantteja luokseen. Perheen äiti oli itsekin mutantti, samoin yksi kolmesta lapsesta, joten ei siis ollut yllätys, että he olivat niin ystävällisiä toisille mutanteille.
Amy huomasi toisinaan olevan jopa kateellinen noille perheille, jotka kaikesta huolimatta pitivät yhtä ja vieläpä tarjosivat apuaan muille jotka sitä tarvitsivat - heidän omat vanhemmat kun olivat olleet valmiina luovuttamaan heidät Järjestölle. Joskin tyttö kyllä epäili, että ehkä heidän vanhemmat eivät olleet itsekään ymmärtäneet kaikkea, mihin he olivat lapsiaan luovuttamassa.
Perheen mukavassa taloudessa asusti sillä hetkellä heidän lisäkseen yksinhuoltaja-äiti Joan pienen mutanttilapsensa kanssa. Joan oli kertonut olevansa matkalla Kaliforniaan, kun taas Amy ja Amanda eivät tienneet ollenkaan mihin he seuraavaksi päätyisivät. He kulkivat vaistojensa varassa.

Siskokset olivat päättäneet kauniin aamun kunniaksi lähteä katsastamaan vähän ympärilleen, ja vaikka perhe olisi mieluusti tarjonnut heille ruokaakin, eivät he sentään viitsineet käyttää liikaa hyväkseen mukavien ihmisten vieraanvaraisuutta. He etsisivät jonkun mukavan ja rauhallisen kulmakuppilan ja söisivät siellä aamiaista.
Amy oli käynyt aamulla suihkussa, jonka jälkeen hän oli saanut pukea ylleen perheen vanhimman tyttären puhtaita vaatteita. Hän oli valinnut lahjoitetuista vaatteista ylleen sellaiset, jotka palvelivat eniten hänen tyyliään; hän halusi peittää jäljet mutanttiudestaan. Tummanvihreä poolokauluksinen paita, jossa oli hieman liian pitkät hihat, kulahtaneet siniset farkut, ruskea neuletakki sekä suunnilleen samaa sävyä olevat käsineet.

Aamu oli rauhallinen, eikä kaduilla ollut hirveää ihmisvilinää. Onneksi he eivät olleetkaan aivan Miamin keskipisteessä, siellä oli varmasti enemmän tungosta vuorokauden ajasta riippumatta.
Floridan ilmasto ei ollut se Amylle mieluisin, mutta onneksi aamut olivat ihanan viileitä, eikä vuodenaikakaan ollut se kaikista helteisin. Kyllä hän pärjäisi, ei hän voisi valittaa. Pääasia, että he olivat turvassa.
Pitkät punaiset kutrit omaava tyttö kohotti katseen isosiskoonsa, kun tuo ehdotti lopulta aamupalaa eräässä kulmakuppilassa, joka näytti olevan siihen aikaan rauhallinen. Sisällä näytti olevan vain muutama ihminen.
"Joo! Alkaa ollakin jo nälkä", neitokainen vastasi hymyn kohotessa hänen kapeille kasvoilleen.

Amy astui kahvilaan Amandan perässä ja oven yläpuolella oleva pieni kello ilmoitti heidän saapumisestaan.

// pahoittelut kestosta ja! minimaalinen autohitti ei varmaankaan haittaa, siirtelin teidän neidit istumaan pöytään C:


JONAH CARR

Pitkät sormet selailivat kirjan kuluneita sivuja hajamielisesti, suoristellen samalla taittuneita kulmia pinttyneeseen tapaan. Kyseessä ei välttämättä ollut mikään sen ajan mestariteos, mutta ei kirja liioin ollut hylkäämisenkään arvoinen. Jonah silmäili tekstiä sieltä täältä, paneutumatta siihen kuitenkaan täysin - hän mieluummin kiinnitti huomionsa ympäristöönsä, jos vaikka jotain epätavallista sattuisi ilmestymään näkökenttään. Pääpiirteittäin aamu oli ollut erittäin rauhallinen: vain pari onnetonta sielua oli edes hereillä tähän aikaan.

Jonah oli juuri saanut kahvikupin kohotettua huulilleen, kun oven yläpuolella oleva kello helähti uusien asiakkaiden merkiksi. Vihreiden silmien katse singahti välittömästi kirjan tummuneilta sivuilta tulijoita kohden, ihain vain tavan vuoksi - ja oli toki mukavaa vilkaista minkä näköistä ja oloista porukkaa sisälle lappasi näin aikaisin aamulla. Nopealla silmäyksella peremmälle astunut tyttökaksikko vaikutti tavanomaiselta, eikä Jonah olisi osannut erottaa heissä mitään normaalista poikkeavaa ellei olisi jäänyt katselemaan pidemmäksi aikaa, ihan vain tilanteen seuraamisen ilosta. Ensimmäisenä kulkeva tyttö vaikutti jollain tapaa varautuneelta ja jännittyneeltä, aivan kuin oli odottanut jonkun hyppäävän niskaansa hetkenä minä hyvänsä: perässä seuraava neiti taas oli kiskonut hihansa niin alas etteivät edes sormenpäät näkyneet, eikä paljon ympärilleen pälyillyt. Jonah kallisti päätään ja nosti kirjaa selailleen kätensä pöydälle, nojaten leukansa kämmentään vasten. Toisen käden sormet pitelivät lempeästi kiinni sekoitustikusta ja pyörittelivät sitä edestakaisin höyryävässä kupissa, vaikka sokeri oli varmasti liuennut nesteen sekaan jo aikoja sitten.

Varma ei tietenkään voinut olla, mutta jokin kuudes aisti kertoi nuorukaiselle, että sisälle oli hyinkin saattanut pelmahtaa pari sielunsisarta: mutantteja, kenties. Jonah antoi neitokaisten siirtyä tiskille ja tilata rauhassa, eihän hänellä ollut minnekään kiire - eikä ollut kohteliasta heti lähteä hyppimään toisten naamalle. Ja olihan hänellä omakin kahvinsa vielä kesken. Mies kohotti kupin huulilleen ja hörppäsi kunnolla, siirtäen hetkeksi katseensa pois tytöistä: ikkunan ohitse käveli silloin tällöin joku, jonka menoa saattoi seurata omaksi huvikseen kahvinjuonnin lomassa.
Kun kupin pohja vihdoin häämötti ja viimeisiä kulauksia vietiin, Jonah pyyhkäisi suupieliään pitkähihaisen paitansa hihaan ja kohottautui ylös tuolista. Hän tarttui mukiinsa ja kuskasi sen tiskin takana seisoskelevalle naiselle, ihan vain jottei tämän tarvinnut erikseen tulla sitä pöydästä keräämään. Samalla hän myös sai hyvän tekosyyn astella lähemmäs tyttökaksikkoa, joka oli ruokineen siirtynyt yhteen kauempana olevista pöydistä. Sen sijaan että olisi kääntynyt kannoillaan ja suunnannut kohti ulko-ovea, Jonah suuntasikin kulkunsa tyttöjä kohti, kasvoillaan oma pehmeä hymynsä. Hän hidasti askeliaan mitä lähemmäs pääsi ja lopulta seisahtui pöydän päätyyn, rykäisten hiljaa huomion herättämiseksi, vaikkei se luultavasti olisi edes ollut tarpeellista.

"Olisiko pöydässä mahdollisesti vielä tilaa yhdelle? Tiedän, äiti aina käski olla puhumatta tuntemattomille, mutta olen kipeästi juttuseuran tarpeessa ja uskon, että meillä on varmasti paljon yhteistä."
Sanojensa päätteeksi Jonah hymyili hieman syvemmin, koskettaen pöydän pintaa sormenpäillään kuin kokeillen, josko lähestyminen olisi suotavaa.

Amanda Miles

Vanhempi siskoksista hymyili pienesti siskolleen ja ojensi kätensä avatakseen oven astuen sisälle kuullen kellon kilisevän sen seurauksena. Amanda jännitti lihaksiaan, kun ei osannut odottaa sitä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Tytön katse liikkui ympärillään varmistaen kaikkien pysyvän turvallisen matkan päässä heistä tai ei tehnyt äkkinäisiä liikkeitä. Mitään ei tapahtunut, vain joidenkin katse kohdistui heihin. Vaaleahiuksinen neitokainen henkäisi syvään yrittäen saada itsensä rauhoittumaan.
Amanda kohdisti askeleensa tiskille pysytellen kaukana muista ja vilkaisi siskoaan pariin otteeseen varmistaen tämän olevan siinä vielä. Ettei vain häntä yritetä viedä uudestaan. Ennen muiden ihmisten seurassa ei ollut niin ahdistavaa ja pelottavaa, mutta nykyään Amanda olisi halunnut jossain missä ei ollut ketään muuta kuin hän ja Amy. Tällä hetkellä se ei ollut mahdollista.

Tiskin luokse päästyään Amanda tilasi itselleen ja siskolleen aamiaista, joka ei ollut mitään ihmeellistä. Rahaa heillä ei ollut paljoa, mutta kyllä he tulisivat pärjäämään jonkin aikaa. Myyjätär otti tilauksen vastaan hymyillen ystävällisesti, mutta Amandan huulet eivät kaartuneet hymyyn hetkeksikään. Oikeastaan hän kurtisti kulmiaan ja silmäluomet painoivat, mutta yritti pitää itsensä virkeänä. Taskusta kaivoi rahat laskien ne tiskille varoen koskettamasta tiskin toisella puolella seisovan naisen kättä. Amandan käytöksen voi ottaa loukkauksena, mutta hän itse ei siitä välittänyt ja ei ollenkaan edes miettinyt niin pitkälle. Kohta Amanda haistoi ihanan tuoksun, joka huokui ruoista, jotka juuri laskettiin tiskille hänen eteensä. Neitokainen otti ruoan ja lähti astelemaan kohti pöytää, joka oli tyhjä ja sen lähistöllä ei istunut ketään. Välillä Amanda vaistomaisesti vilkaisi Amyn suuntaan varmistaen tämän olevan hänen lähellään.

Siskokset ehtivät istahtaa pöydän äärelle ja Amanda oli itse alkamassa syömään ruokaansa samalla kun tunsi mahan kurisevan nälästä. Vanhempi siskoksista siirsi katseensa nopeasti henkilöön, joka oli tullut heidän pöydän luokse ja katsoi silmät pyöreinä tätä odottaen tämän hyökkäävän. Vaistomaisesti Amanda valmistautui puolustamaan keskittyen voimiinsa, mutta mies ei näyttänyt tekevän mitään äkkiliikkeitä. Se ei kumminkaan saanut Amandaa rentoutumaan yhtään. Hän jännitti lihaksiaan ja katse tarkkaili miehen liikkeitä valppaana koko ajan. Hän muistutti valpasta eläintä, joka yritti saada selvittää sen että oliko toinen uhka hänelle vai ei. Tyttö ei liikahtanut yhtään ja ei tehnyt elettäkään vastatakseen toisen kysymykseen. Hän tuijotti kuinka mies kosketti pöydän pintaa sormillaan.
”Mitä sinä haluat?”, Amanda kysyi töksäyttäen käheällä äänellä ja kurtisti kulmiaan epäilevästi, mutta ei siirtänyt katsettaan miehen kädestä. Puristi kätensä nyrkkiin niin että rystyset muuttuivat valkoisiksi ja hitaasti nosti katseensa miehen kasvoille katsoen uhkaavasti tätä.

//Sori, että kesti vastailla tähän n.n Yritän ryhdistäytyä :''DD Ja tästä tuli vähän tökstöks, mutta toivottavasti kelpaa~ //