It's hard to get high when you're living on the bottom [VALMIS]

// Rixu ja Destie tänne! <3 //

torstai 27. kesäkuuta 1966, Houston

Erik Lehnsherr

Adrenaliini suorastaan kohisi suonissa ja siniharmaiden silmien katse oli muuttunut teräksiseksi, jota mikään ei pystyisi sulattamaan. Mies oli vihdoinkin omalla alueellaan, jos hän jossain oli hyvä, niin nimenomaan juuri tässä - antamaan vihollisille turpaan ja kovaa. Ja jos siinä sivussa sai vielä ryöstettyä hyödyllisiä tietoja, niin mikäs sen parempaa?
Brotherhoodin johtajan sen hetkinen seurue oli ehkä siitä värikkäämmästä päästä, mutta se ei häntä haitannut. Päinvastoin. He saivat näyttää juuri siltä miltä halusivatkin ja jos joku tulisi arvostelemaan, niin.... Se luultavasti jäisi kyseisen henkilön viimeiseksi teoksi.

Pari viikkoa sitten Erik oli määrännyt Mystiquen ja Thanen tiedonkeräysreissulle, joka oli paljastunut paljon odotettua antoisammaksi. Heidän korviinsa oli kantautunut huhuja, että Järjestöllä olisi jotain hämäräpuuhia meneillään Texasissa, tarkemmin sanottuna Houstonissa, eräällä hylätyllä teollisuusalueella. Isohko alue oli aidattu piikkilangoilla ja varoituskylteillä, jotka varoittivat ilmaan päässeistä kemikaaleista ja muista saasteista,  joiden tarkoituksena oli pitää tavalliset tallaajat mahdollisimman kaukana. Erik tuhahti mielessään moisille varoituksille.
Mystiquen ja Thanen keräämät tiedot olivat osoittautuneet todella arvokkaiksi ja he olivat viimeisen viikon aikana laatineet sotasuunnitelmaa. Muodonmuutoskykynsä kanssa Mystique oli päässyt livahtamaan sisälle teollisuusalueelle ja hän oli kerännyt heille lisää arvokasta tietoja, jonka pohjalta he olivat pystyneet arvioimaan paikan suojauksia, hälytyksiä ja mahdollista tulivoimaa ja vastarintaa, jota he sisällä kohtaisivat.
Ilmeisesti paikalla oli pääasiassa vain tutkijoista ja muutamista vartijoista ja sotilaista  koostuva joukko, eli vastarinta olisi suhteellisen pientä ja heidän operaationsa pitäisi olla melko helppo.

Joku saattaisi myös ihmetellä, että miten ihmeessä niinkin eriskummallinen porukka oli päässyt jo näinkin pitkälle piikkilanka-aitauksia vartioivien miesten ohi. Vastaus oli helppo ja Brotherhoodille itsestäänselvyys. Azazel. Tuo punaihoinen ja pirunhännän omaava demoninnäköinen mies pystyi teleportaamaan ihan minne tahansa.
Sisälle asti he eivät uskaltaneet teleportata, sen verran heillä oli itsesuojeluvaistoakin jäljellä - teollisuusalue oli varsinainen sokkelo ja siellä oli kuitenkin juurikin Järjestön tasoiset turvamekanismit, joten he olivat päättäneet pelata varman päälle.
Siinä he seisoskelivat, syrjässä ja piilossa erään sisälle johtavat sivuoven luona.

"Joko se on tulossa?" Erik kysyi hiljaisella äänellä vieressään seisovalta vaaleahiuksiselta naiselta, jonka kaulan ympärille oli kiedottu valkoinen turkis. Tämä tuijotti keskittyneen näköisenä eteensä, mutristaen välillä kevyesti huuliaan.
"Kyllä, hän on ihan lähellä", Emma Frost vastasi hetken kuluttua. Nuori nainen omasi saman kyvyn kuin Charles ja se olikin syy miksi Erik oli tahtonut naisen mukaansa. Oli hetkiä, jolloin Erik kaipasi nuorempaa miestä, mutta hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Pian ovi avautuikin ja vanhahko ja harmaantuvan näköinen mies valkoisessa  laboratoriotakissaan ja silmälaseissaan viittoili heidät sisälle. Erik ei voinut olla hymähtämättä itsekseen.
"Mitä me tehtäisiinkään ilman Ravenia", mies vilkaisi vanhempaa miestä, jonka kasvoilla käväisi varsin ravenmäinen hymy. Sitten mies muuttuikin sinisen aallon kera omaan muotoonsa - sininen, hieman suomuinen iho, punaruskeat hiukset ja kullankeltaiset silmät.
"Reitti on selvä, pystyn johdattamaan teidät tiettyyn pisteeseen saakka", Mystique sanoi.
Erik kääntyi vielä vilkaisemaan mukanaan olevaa joukkiotaan, hänen uutta perhettään - Mystique, Emma, Thane ja Azazel.
Angelin, Riptiden ja muutaman muun hän oli jättänyt heidän päämajaansa, sillä sielläkin täytyi olla porukkaa valmiudessa - se olisi ollut pahin virhe, jos hän olisi ottanut kaikki mukaansa tähän operaatioon.
Erik asetteli päässään olevan kypärän parempaan asentoon.
"Mennään."

Rakennus oli tosiaan varsinainen labyrintti ja Erik kiitti mielessään sitä, että hän oli antanut Ravenille viikon verran aikaa tutustua paikkaan, jotta tämä osaisi mahdollisimman hyvin liikkua siellä. He pääsisivät vaivatta hissien luokse ja maanalaiseen kerrokseen Ravenin hankkimalla avainkortilla, mutta sen jälkeen heidän pitäisi keksiä jotain.
Matka hissille sujui yllättävän rauhallisesti, reittiä koristi aina ruumis siellä ja ruumis täällä, sillä Erik oli antanut Thanelle vapaat kädet siivota reittiä heidän edeltään. Miestä suorastaan hymyilytti nuoremman kädenjälki. Nuorukainen oli kasvanut ja kehittynyt valtavasti neljässä vuodessa.

Erikin ei tarvinnut edes kummemmin miettiä sitä, miten he pääsisivät eteenpäin alemmassa kerroksessa - vastaus käveli suoraan heidän syliinsä, kun he olivat astuneet hissistä ulos. Teräskatseisen miehen ei tarvinnut kuin vilkaista Thanen suuntaan ja tämä ymmärsi yskän - ennen kuin heitä  vastaan kävellyt tutkijamies ehti silmäänsä räpäyttää, oli Thane tämän selän takana, peittänyt toisella kädellään hyvinkin jämäkällä otteella tämän suun, kun taas toinen käsi piteli veistä tämän kaulalla.
"Asia on nyt niin, että jos sä haluat pitää henkesi, niin meidän pitää saada jotain vastineeksi", Erik totesi kauhistuneelle miehelle kylmänrauhallisella äänellä, joka vain nyökytteli ponnekkaasti päätään - ilmeisesti henki oli tälle tärkeämpi kuin Järjestön palveleminen?
Muutaman hetken kuluttua he huomasivat päätyneen erehdyttävästi lääkärin odotushuoneen näköiseen tilaan, joka oli sillä hetkellä autio. Käytävän päässä oli yksi ovi,  jonka takana ilmeisesti olisi jotain tärkeää, näin Emma ainakin oli saanut selvitettyä tutkijamiehen päästä.
Erik antoi Thanelle luvan kolkata miehen, joka rojahti tajuttomana maahan. Emma näytti sormillaan neljää, eli oven takana olevassa huoneessa olisi neljä henkilöä. Thane ja Azazel saisivat hoitaa heidät.

Huoneesta paljastui karun näköinen tila, jonka keskellä oli hammaslääkärimäinen tuoli, johon oli sidottu kiinni blondi, nuoren näköinen tyttö ja tämän silmien edessä oli jonkinnäköinen laite.
Huoneessa olevat tutkijat eivät juurikaan ehtineet reagoida mitenkään saatikka hälyttää apuvoimia, kun heidät oli jo päästetty päiviltä.

Lucian 'Thane' Hayne

Pari viikkoa sitten Thane oli ollut tiedonkeräysreissulla ja viimeisen viikon aikana olivat läätineet sotasuunnitelman ja nyt oli suunnitelman toteuttamisen aika. Poika ei nyt mitenkään innosta hyppinyt, koska se ei ollut hänen tapaistaan ja hänen luonteeseensa ei kuulunut mikään tuollainen ylimääräinen hilpeys. Olihan se ihan kiva päästä pilaamaan Järjestön hämäräpuuhia.

Pojan katse kävi ympäristössä, kun Azazel oli teleportannut heidät piikkilanka-aitauksia vartioivien miesten ohi. Hiljaisena Thane seurasi Erikiä ja kun oli tarpeeksi vilkuillut ympärilleen pistäen kaikki pienetkin yksityiskohdat merkille, käänsi katseensa eteenpäin. Pojalla oli aina tapana etsiä pienimmätkin yksityiskohdat, joita jotkut eivät edes tajunneet huomioida. Niiden tärkeys voi olla hyvinkin suuria, vaikka ne olivatkin pieniä yksityiskohtia vain. Tummahiuksinen kuunteli hiljaisena Erikin ja Emma Frostin keskustelua, kun he seisoivat sivuoven luona. He olivat sen verran piilossa ja syrjässä, etteivät heitä näkisi ihan helposti.
Ovi avautui ja mies valkoisessa laboratoriotakissaan viittoili heitä sisälle. Ainakin tähän asti heidän suunnitelmansa oli toiminut mutkitta, mutta vielä ei ollut juhlimisen aika kumminkaan.

Thane otti etumatkaa muista nopein ja hiljaisin askelin. Poika pysähtyi vasta, kun oli ensimmäisen vastaantulijan huomannut ja ihmisraukka ei ehtinyt huomata poikaa, kun tuo jo elottomana lysähti lattialle. Thanen ilme ei värähtänytkään äskeisestä ja jatkoi matkaa hissien luokse kävellen normaalisti. Aina välillä poika murhasi vaivihkaa Järjestön tyypit, jotka sattumalta olivat heidän reitillään. Järjestön tyypit kuolivat nopeasti ja siististi. Thanella ei ollut minkäänlaista halua alkaa sotkea paikkoja ja muutenkin siihen menisi aikaa. Muutenkaan hänen ei tarvinnut kuin vääntää niiden niskat nurin. Niinkin helppoa se oli ja pojan omatuntoa ei kolkuttanut yhtään. Tuo odottelikin muita hissien luona muita ja matka jatkui hissillä alas.

Alemmassa kerroksessa heitä onnisti mukavasti ja Thane ei tarvinnut muuta kuin pienen vilkaisun Erikiltä ja poika toimi jo salaman nopeasti. Tuo oli mennyt epäonnekkaan miehen taakse, kunnon otteella peittänyt toisen suun ja toisella oli vetässyt veitsen tupestaan ja piteli sitä miehen kaulalla kasvot neutraalina. Hän tunsi kuinka tutkijamies värisi pelosta, mutta ei välittänyt siitä. Tutkija näytti olevan innokas tekemään yhteistyötä, kun oli oma henki kyseessä.
Pian he olivat jonkinlaisen odotushuoneen näköisessä huoneessa, mutta se oli autio. Erikin antaessa luvan, ei kestänyt sekuntiakaan, kun Thane kolkkasi tutkijamiehen, joka lysähti maahan tajuttomana. Vaaleahiuksinen nainen näytti sormillaan neljää, joka kertoi siitä, että seuraavassa huoneessa olisi porukkaa. Poika sai hoitaa sen homman Azazelin kanssa, joka tarttui tuon kädestä ja pian he molemmat olivat seuraavassa huoneessa. Ääntäkään ei päässyt karkaamaan, kun kaksikko hoiteli neljä tyyppiä nopeasti ja mahdollisimman äännettömästi.
Kaikki neljä tyyppiä makasivat maassa elottomina ja nyt vasta Thane alkoi katsella ympärilleen ja huomasi Erikin astuvan muiden kanssa huoneeseen. Hän huomasi kuinka joku vaaleahiuksinen tyttö oli sidottu tuoliin kiinni ja kurtisti kulmiaan pienesti. Jonkinlainen laite oli tuon silmien edessä oli jonkinlainen laite. Hän ei pitänyt näkymästä, mutta piti kasvonsa mahdollisimman neutraalina. Vilkaisi Erikin suuntaan kysyvä katse kasvoillaan.

Sophia Kelsey

Kuvia kuvien perään. Kaavoja kaavojen perään. Välähdyksiä, mustavalkokuvia, värikuvia, verta, kaavoja, tiedostoja, kuvia mutanteista jotka olivat järjestön hallussa. Niitä välähteli projektorista nuoren naisen silmille katosta roikkuvasta laitteesta, joka hurisi hiljaa kun ympärillä olevat tiedemiehet tekivät töitänsä.
Tuo vaaleatukkainen nuori nainen oli jo menettänyt ajantajunsa. Oliko hän viettänyt siinä tuolissa vain muutaman minuutin vai monta tuntia? Hän ei tiennyt. Maailma tuntui vain kulkevan hänen ohitseen kun hän istui siinä hiljaa sidottuna. Hän pystyi keskittymään ainoastaan projektorista tuleviin kuviin, samalla kun hänen korvansa rekisteröivät jokaisen niiden kuulevan äännähdyksen huoneesta.

”Numero 7398 ei ole vielä saanut yhtään kohtausta tähän mennessä”, yksi valkotakkinen tiedemies totesi toiselle, kun vilkaisi kädessä olevaa kelloaan.
”On kulunut 3 tuntia, 23 minuuttia sekä 34 sekuntia. Tähän mennessä hän on jo yleensä saanut epileptisen kohtauksen”, tämä jatkoi ja merkkasi jotain kädessä olevaan kaavakkeensa.
”Ehkä lääkeannokset ovat tällä kertaa oikeat”, toinen silmälasipäinen valkotakki totesi ja vei kätensä sitten tuon tytön silmien edessä oleville projektorille.  
”Kiihdytän kuvien tuloa, niin näemme mitä tapahtuu, pitääkö nykyinen lääkitys myös nopeamman tahdin aiheuttamat kohtaukset kurissa”, tämä totesi ja sääteli muutamaa näppäintä laitteessa. Aikaisemmin kuvia oli tuli yksi parissa sekunnissa, nyt niitä alkoi vilistä kaksi sekunnissa.

Vaaleatukkainen tyttö räpytteli silmiään kiivaasti, yrittäen pysyä kuvien perässä. Hän pystyi tuntemaan kovasta lääkityksestä huolimatta paineen päässään kasvavan. Tyttö puristi kätensä nyrkkiin ja hän yritti automaattisesti heilauttaa niitä, niiden kuitenkaan liikkumatta mihinkään. Hän tahtoi niin kovasti hieroa silmiään. Sulkea ne. Peittää ne. Mutta ei, hänen ei annettu. Hänen valkoinen sairaalamainen asunsa alkoi pikkuhiljaa kostua hiestä, joka nopeampi tahti aiheutti hänelle.

Tutkijat keskittyivät taas omiin hommiinsa, valiten tiedostoja jotka ladata tuon tytön päähän, poistaen samalla ne koneelta. Turhia varmuuskopiota ei kannattanut säilyttää, että ne eivät päätyisi vääriin käsiin.
Pian kuitenkin huoneen äänimaailma muuttui. Enää siellä ei kuulunut kirjoituksen suhinaa tai pientä kuisketta, jota tiedemiehet pitivät keskenään. Ei. Kuului vain muutama tömähdys, hengityksen loppuminen ja ehkä vaimea älähdys. Tyttö, jonka nimi oli muuten Sophia, ei pystynyt reagoimaan tuohon muutokseen mitenkään koska hänen jalkansa että kätensä oli sidottu tuoliin ja projektori jatkoi vain kyseisten kuvien lähettämistä.

Erik Lehnsherr

Operaatio oli siihen mennessä sujunut mutkattomasti ja suorastaan naurettavan helposti. Se joko jatkuisi samalla helppoudella (mitä mies kyllä rohkeni vähän epäillä) tai sitten pahimmat vaikeudet olisivat vasta edessä.
Tosin, Järjestö ei ollut ilmeisesti varautunut, että kukaan voisi hyökätä tähän heidän sivukonttoriinsa, mistä syystä vastarintaa ei ollut kovinkaan paljoa.

Lääkärinvastaanottohuoneen jälkeen Erik ei voinut sanoa muuta kuin yllättyneensä pienesti siitä, mitä karun näköisestä huoneesta paljastui. Hän kyllä tiesi paremmin kuin hyvin, mitä Järjestö teki nalkkiin jääneille mutanteille - omakohtaista kokemusta löytyi rutkasti. Mutta näky hammaslääkärimäiseen tuoliin sidotusta tytöstä sai silti hänen teräksisten silmiensä katseen viilenemään useammalla asteella.
Vaaleatukkainen tyttö ei reagoinut mitenkään siihen, että hänen ympäriltään tapettiin juuri muutama tutkija. Tämän silmien edessä oleva projektori jatkoi hurisemistaan ja välkehtimistään, kuin nopea elokuva olisi pyörinyt hänen silmiensä edessä.
"Mitä helvettiä?" Erik ajatteli ääneen kävellessään lähemmäs tyttöä ja projektoria. Mitä Järjestö oikein yritti?
"Sammuttakaa se nyt. Heti!" Mies sanoi käskevällä äänellä ja Mystique, joka oli lähimpänä pöydällä olevia laitteita, ryhtyi nopein liikkein sammuttamaan niitä. Hurina ja valonvälähdykset loppuivat, mutta ilmekään tytön kasvoilla ei näyttänyt värähtävän.

Erik irrotti lepositeet, joilla tyttö oli sidottu kiinni käsistään ja jaloistaan tuoliin, ja auttoi tämän istumaan.
"Mitä täällä tapahtuu, oletko sä kunnossa?" hän kysyi, tuijottaen nuoren naisen kasvoja tarkkaavaisena, kuin yrittäen löytää pienenkin tiedonjyvän siitä mitä toinen ylipäätään täällä teki.
Emma ja Mystique kävivät paikalla olevia papereita ja tiedostoja läpi, ottaen mukaan kaiken vähänkin hyödyllisen näköisen. Sitä vartenhan he olivat tänne tulleet; hakemaan tietoja. Mitä Järjestö puuhasi, missä ja milloin, ihan mitä tahansa mikä osoittaisi heitä oikeaan suuntaan.

Lucian 'Thane' Hayne

Pystyi näkemään kuinka Erikin katse viileni useamman asteen verran, joka kertoi ettei tämä ollut hyvä asia. Tai no ei tämä muutenkaan näyttänyt hyvältä, koska ihmiset eivät olleet mukavia mutanteille. Sen poika itse oli oppinut kantapään kautta kauan sitten. Erikin käskyttäessä sammuttamaan laitteen, Thane itse asteli oven luokse tarkistaen ettei kukaan ole ilmestynyt paikalle vielä. Nimittäin oli vain ajan kysymys, että milloin huomattaisiin jonkin olevan vialla. Muutenkin ruumiit osasivat herättää huomiota, jos joku sattui kulkea sinne ja huomata ne. Liian helppoa tämä tuntui olevan, että poika osasi aavistaa, että minä hetkenä hyvänsä voisi alkaa kuulua jonkinlainen hälytys. Aikaisemmin tujottomaksi kolkautettu tutkijamies oli yhä tajukankaalla. Ihan hyvä vaan, nimittäin Thane oli valmis kolauttamaan tuon tajunkankaalle uudestaan ellei jopa sitten samantien tappaisi tuota, koska se olisi helpompaa. Sen jälkeen tuokaan ei olisi vaivaksi.

Thane kumminkin alkoi selata papereita, jotka olivat hänen lähellään ja hetken päästä hän katseli ympärilleen etsien kaikki mahdolliset yksityiskohdat. Siinä samalla mielessään teki pieniä suunnitelmia sen varalle, jos jonkinlainen hälytys laukeaisi yhtäkkiä. Nimittäin heidän on vielä päästävä pois täältä, että jonkinlainen pakosuunnitelma oli oltava. Ilmastointikanavat olivat yksi vaihtoehto, mutta se oli aika ahdas. Kumminkin Thane voisi mennä sen kautta ja tehdä jonkinlainen harhautus, kun hän kykeni kumminkin piiloutumaan mitä uskomattomin tavoin ja pakenemaan paikalta huomaamattomasti.

Tummahiuksinen asteli huoneesta ulos, odotushuoneen näköiseen huoneeseen ja tuon katse kohdistui hissin suuntaan, mistä tuli askelien ääniä ja pian nurkan takaa esiin tuli jalka. Thane nopein liikkein otti veitsen esiin ja heitti sen kohti valkoiseen laboratoriotakkiin sonnustauneeseen ihmiseen, joka ei ehtinyt edes nähdä koko veitseä, kun se jo osui siihen missä sydän sijaitsi. Tömähdys kuului, kun eloton tutkija lysähti maahan ja poika haki veitsen, jonka terän puhdisti ruumiin takkiin ja muina miehinä palasi takaisin muiden joukkoon.
"Meidän on lähdettävä pian", hän sanoi kylmänrauhallisena Erikille katsoen harmaansinisillä silmillään vanhempaa miestä ja vilkaisi vaaleahiuksista tyttöä, joka oli nostettu istumaan.

Sophia Kelsey

Nimiä alkoi välähdellä Sophian silmien edessä. Olivatko nuo mutanttien vai Järjestön työntekijöiden nimiä? Jos hän voisi vain hetken aikaa keskittyä, kenties hän tajuaisi. Mutta ei. Välähdys, nimi, välähdys, kasvot, välähdys, syntymätodistus, välähdys, talon kuva. Silmät räpyttelivät nyt kiivaasti, ettei hän edes kiinnittänyt huomiotaan muuhun kuin projektoriin tuleviin kuviin. Ei hän kiinnittänyt huomiota ääneen, joka käski sammuttamaan tuon projektorin hänen silmiensä edestä. Kunnes.. Tapahtui jotain kummallista. Kone pysähtyi. Sophia tuijotti ilmeettömänä edessä olevaansa elotonta konetta, kuvien silti pyöriessä hänen mielessä.

Yhtäkkiä hänen kätensä tuntuivat paljon kevyimmiltä. Jalat vapautuivat kanssa siitä painolastista, jossa ne olivat olleet jo jonkin aikaa. Koskiko joku häneen? Vai olivatko nämäkin vain jonkin tiedoston muistoja, joihin hän eläytyi hiukan syvemmin?
Sophia tunsi jonkun auttavan häntä istuma-asentoon ja hän tuijotti vain eteenpäin. Hänen eteensä ilmestyivät miehen kasvot ja hänen huomionsa kiinnittyi miehen suuhun, joka näytti avautuvan kuin kysyäkseen jotakin. Hän ei kuitenkaan kuullut oikein mitään, koska suurin osa hänen keskittymiskykynsä oli rajoittunut päässä pyöriviin kuviin.

Joku puhui taas hänen lähettyvillään, joka sai Sophian hetkeksi palaamaan todelliseen maailmaan ja hän ensimmäistä kertaa tuijotti tuota miestä suoraan silmiin. Kasvot ilmeettöminä hän tuijotti tuota kypäräpäistä miestä ja räpytteli sitten silmiään, vieden toisen kätensä ohimolleen hiukan älähtäen. Kuvia alkoi välähdellä hänen mielessään ja hän kallisti itsensä eteenpäin, painaen päänsä jalkoihinsa. Hänen koko vartalonsa nyki pikkuisen. Tietojen määrä oli aivan valtava, joka hänen päähänsä ilmeni kun vilkaisi toisen miehen kasvoja.

” Natsi-Saksa….”, hän mutisi hiljaa polviinsa ja heijasi itseään, kuin yrittäen rauhoitella itseään ja omaa nykimistään.
” Dr. Klaus Schmidt..”, hän jatkoi ja puristi käsiään vielä kovemmin ohimoitaan vasten.
”Nuori testikohde… Erik?… Metalli… Pakeni”, hän mutisi mutisemistaan, sanoja sanojen perään, jotka liittyivät tuohon mieheen.

Erik Lehnsherr

Vaaleatukkainen tyttö vaikutti todella apaattiselta ja sekavalta, tältä ei alkuun meinannut saada minkäänlaista reaktiota mihinkään. Mikä ei sinällään ollut miehelle mikään yllätys, sillä hän tiesi Järjestön käyttävän huumaavia aineita saadakseen kohteistaan helppoja labrarottia tieteellisille tutkimuksilleen - ai että hän vihasi sitä miten tieteen nimissä hyväksyttiin kaikki, heitä kohdeltiin kuin eläimiä. Sama juttu uskontojen kanssa, tai oikeastaan ihan minkä asian kanssa tahansa.
Aina kaikkeen löytyi jokin perustelu, jonka nojalla se paska oli sallittua.

Erik tutkaili edessään istuvaa tyttöä tarkkaavaisena, kuin odottaen tämän tekevän tai sanovan jotain, josta voisi päätellä jotain - ihan mitä tahansa. Mitä tämä teki täällä, mitä Järjestö oli hänelle tehnyt. Ja ennen kaikkea, olisiko tytöstä heille jotain hyötyä?
Pian vaaleahiuksinen tyttö kohdisti katseensa suoraan hänen silmiinsä ja mies pystyi suorastaan näkemään, kuinka ajatukset lähtivät nopeaan juoksuun tämän pään sisällä, mikä sai tytön vartalon nykimään ja kallistumaan eteenpäin, käsien kohotessa ohimoille.

Tytön hiljaiset muminat saivat Erikin kuitenkin jäätymään. Natsi-Saksa. Dr. Klaus Schmidt. Erik. Mitä helvettiä? Mies tuijotti tyttöä hyvinkin epäilevänä ja pienellä varauksella; mitä tuo oikein tiesi?
"Emma", mies kääntyi vaaleahiuksisen naisen puoleen, antaen tälle kehotuksen lukea toisen ajatukset. Ottaa selville mitä tämä oikein tiesi.
Emma nyökkäsi ja keskittyi, kohdistaen katseensa tuolilla istuvaan tyttöön, joka heijasi itseään ylävartalo kumarassa asennossa. Nainen mutristi huuliaan ja kurtisti kulmiaan keskittyneen näköisenä, säpsähtäen muutaman kerran ennen kuin hän kohotti toisen käden ohimolleen selvästi yllättyneenä ja hämmentyneenä.
"En pysty lukemaan hänen ajatuksiaan, kaikki on ihan sekaisin. Aivotoiminta on aivan liian nopeaa, en saa yhdestäkään ajatuksesta kiinni", nainen selitti yllättyneen kuuloisena. Maailmassa oli vain muutamia ihmisiä, keiden ajatuksia hän ei pystynyt lukemaan. Oliko tämä tyttö nyt sitten yksi heistä? Mikä tämän tytön kyky oikein oli?

Erik tuhahti  hieman, kääntäen katseensa takaisin vaaleatukkaiseen tyttöön. Ei hän syyttänyt Emmaa, vaikka olikin vähän pettynyt. Hän olisi halunnut tietää kuka tämä tyttö oikein oli ja mitä hän tiesi hänen menneisyydestään.
"Otetaan hänet mukaan ja häivytään", Erik sanoi, suoristautuen kunnolla seisomaan. Hän tarttui blondia tyttöä jämäkällä otteella käsivarresta, nostaen tämän seisomaan siitä kumarasta asennosta.
"Thane, onko reitti selvä?"

Lucian 'Thane' Hayne

Thane katsoi vaaleahiuksista tyttöä, joka näytti olevan jotenkin poissaoleva. Pienesti kurtisti kulmiaan samalla kun silmäili tyttöä. Hän näki kuinka toisen huulet liikkuivat pienesti, mutta ei saanut tuon mutinasta mitään selvää. Kumminkin poika näki jonkinlaisen jäätymisen Erikissä, mutta ei kommentoinut mitään siihen. Ei ollut hänen asiansa, joten tuo ei alkanut laukomaan ylimääräisiä kysymyksiä. Jos se olisi ollut jotain mitä hänen täytyisi tietää, niin Erik kertoisi siitä, mutta erikseen hän ei kysele.
Siniharmaan värinen katse kohdistui Emmaan, joka yritti päästä tuntemattoman tytön ajatuksiin, mutta pian tuli ilmi ettei toinen pystynyt siihen. Se oli hyvin outoa, joten Thane kurtisti kulmiaan vielä enemmän. Nimittäin niitä ei ollut kovin monta, joiden ajatuksia ei kyennyt lukemaan. Tyttö ei ollut aivan normaali.

Thane meni tarkkailemaan hissin luokse jo silloin, kun Erik oli sanomassa, että vaaleatukkainen tyttö otettaisiin mukaan. Sillä hetkellä ketään ei näkynyt siellä, mutta se oli vain ajan kysymys ja he olivat olleet siellä sen verran kauan, että minä hetkinä hyvinä hälytys laukeaisi siellä. Tummahiuksinen poika palasi takaisin nopeasti ja kuuli Erikin kysyvän häneltä, että oliko reitti selvä.
”On, mutta ei ole kauaa. On vain ajan kysymys milloin he huomaavat jonkin olevan pielessä”, poika kysyi kylmän rauhallisena ja katsoi vanhempaa miestä ilmeettömänä ja lähti astelemaan hissille päin aikomuksena lähteä edellä, jotta pystyisi pitämään reitin selvänä ylimääräisistä henkilöistä. Jos he haluaisivat mahdollisimman helposti päästä pois sieltä, niin heidän oli lähdettävä nyt.

Sophia Kelsey

Tyttö oli niin sekaisin, että ei hän tajunnut, että hänen ajatuksiaan yritettiin urkkia. Ei hän myöskään huomannut tuossa miehessä minkäänlaista reaktiota mitä hänen puheensa oli saanut aikaiseksi.

Jämäkkä käsi nosti hänet seisomaan. Jalat meinasivat ensiksi pettää alta, mutta tuo käsi ei antanut hänen rojahtaa alas maahan. Mitä oikein tapahtui? Tyttö ajatteli ja nojasi hiukan tuohon mieheen joka oli hänet siteistä vapautunut. Sophia pudisteli päätään ja yritti saada ajatuksiaan selkeimmiksi. Kuka.. mitä… mihin? Hän yritti saada ajatuksiaan kasaan, siinä kuitenkaan onnistumatta. Puhuiko joku jotain häipymisestä? Mutta sehän tarkoittaisi.. Ei, se ei olisi mahdollista, tyttö pohti ja tunsi itseään raahattavan ovea kohti ja siitä sitten lähinnä olevaa hissiä kohti. Mihin tuo hissi johti? Kuvia alkoi välähtää tytön mielessä ja hän riuhtaisi sitten itsensä irti tuosta vahvasta otteesta, ottaen muutaman harha-askeleen toiseen suuntaan – poispäin tuosta ulospääsystä.

”Ei!” Hän huudahti ja otti haparoivilla käsillään tukea seinästä, ennen kuin kerkesi kaatua lattialle. Sophian polvet tutisivat ja hän tunsi kuinka hänen kehonsa kouristeli hieman. Hän ei kuitenkaan voinut antaa kohtauksen päästä valtaan. Vaikka Sophia ei juuri sillä hetkellä tajunnut mitä oli tapahtumassa, mutta hän tiesi mitä pitäisi tehdä, jos hän koskaan pääsisi itse kävelemään ilman valkotakkisia miehiä tukikohdassa.
”Ei… jättää… taakseen”, mutisi, kävellen samalla koko ajan eteenpäin. Sitä hän ei tiennyt seuraisivatko toiset häntä, vai pakottaisivatko nuo hänet mukaansa. Mutta hänen täytyi yrittää.

Ennen kuin kukaan hänestä oli saanut kunnon otetta, Sophia pääsi erään oven luokse ja nojasi siihen, vieden kätensä kahvalle ja avaten sen ruumiin painonsa voimalla. Oven takaa paljastui portaat jotka johdattivat alaspäin. Joten ei mikään ihme, että hän hienolla oven avaus tyylillään meinasi saman tien lähteä kaatumaan kohti portaiden alapäätä – ellei käsi olisi napannut häntä suoraksi. Tyttö pudisteli päätään ja räpytteli silmiään, kääntäen sekaisen katseensa tuohon joka häneen oli tarttunut. Erik. Hän tuijotti toista suoraan silmiin, kuin yrittäen viestittää, että alas täytyisi mennä. Kauaa hän ei jaksanut pitää katsekontaktia toisen kanssa, kun otti portaiden kaiteesta kiinni ja alkoi horjuilla alaspäin. Sitä hän ei enää reagoinut, että pitikö tuo mies hänestä edelleen kiinni vai oliko päästänyt irti.

Vaikka Sophia oli sekaisin niin tiedoista kuin lääkkeistä johtuen, ei hänelle kauhean kauaa mennyt portaiden alapäähän pääsyssä. Siellä hän pysähtyi ja katsoi ensiksi oikealle ja sitten vasemmalle ja sulki silmänsä, lähtien horjumaan sitten muistojensa mukaan oikealle.

Hänen kävelynsä oli varmasti mielenkiintoista katseltavaa. Se oli mutkaista, horjuvaa ja hänen kehonsa välillä alkoi nykiä. Oli vain ajan kysymys milloin hän menettäisi täysin itsensä hallinnan. Mutta ei, sitä ennen.. kuva ruskeatukkaisesta pienestä tytöstä suljetussa huoneessa putkahti Sophian päähän ja hänen silmissään hetken aikaa paloi pieni tuli, kunnes se laantui ja hän jatkoi kävelyään.

Muutaman käännöksen jälkeen he saapuivat suljetulle ovelle, jossa oli pieni lukko, johon piti syöttää sarjanumero jotta sisään pääsisi.

Erik Lehnsherr

Hetkeäkään epäröimättä Erik lähti seuraamaan Thanea, kun nuorempi poika oli kertonut, että nyt olisi sopiva hetki paeta paikalta, ennen kuin paikalle saapuisi lisää Järjestön henkilöitä - vielä ei ollut kuulunut minkäänlaista hälytystä, mutta se olisi vain ajankysymys, kun joku huomaisi heidän jälkeensä jätetyt ruumiit.
Erik nykäisi vaaleatukkaisen tytön mukaansa, lähtien johdattamaan tätä samaan suuntaan itsensä kanssa. Ei kuitenkaan mennyt kuin hetki, kun tyttö huudahti kieltävästi ja riuhtaisi itsensä voimalla irti hänen otteestaan, ottaen muutaman hoipertelevan askeleen juuri päinvastaiseen suuntaan.

Tytön puheista ei saanut mitään selvää, niin sekaisin tämä vielä oli, mutta ilmeisesti kyse oli jostain tärkeästä. Olisiko kauempana vielä jotain Järjestölle tärkeämpää, jotain mitä he salailivat ja piilottelivat?
"Meidän pitää mennä nyt, kun vielä on tilaisuus", Mystique sanoi nyökätessään Thanen osoittamaan suuntaan.
"Kolkataan tyttö ja otetaan mukaan", Azazel ehdotti liittyen keskusteluun.
Erik tiesi toisten periaatteessa olevan oikeassa; he olivat jo saaneet sen mitä olivat tulleet hakemaan. Ei heidän suunnitelmiin ollut tällä kertaa kuulunut labrarottien pelastaminen ja että he vielä luottaisivat sekavan tytön sanaan, joka yritti hoiperrellen johdattaa heitä  vielä syvemmälle rakennuksen sokkeloita.
"Ei", hän sanoi lopulta tuijotettuaan eteenpäin hoipertelevaa tyttöä ja jokin tuon päättäväisyydessä sai hänet seuraamaan häntä, "Me seurataan häntä."
Kukaan ei uskaltanut kyseenalaistaa hänen päätöstään, sillä he tiesivät, että Erik kyllä hoitaisi heidät ulos, jos tulisi oikein tiukka paikka.

Vaaleatukkainen tyttö oli loukata itsensä lähes samantien, saauaan yhden oven auki, jonka takaa paljastuikin alaspäin johtavat portaat. Erik tarttui tytöstä kiinni jämäkällä otteella, ennen kuin tuo ehti kaatua.
Sekavan katseensa kanssa tyttö vilkaisi häntä ja lähti sitten hoipertelemaan jalat huterina alaspäin. Erik ei uskaltanut päästää toisesta irti, vaan hän piti tyttöä koko ajan pystyssä, pitäen vahvalla otteella kiinni tämän käsivarresta.
Portaiden alapäässä tyttö pysähtyi hetkeksi, kuin muistellen mihin suuntaan heidän kuuluisi seuraavaksi mennä. Mies ei epäröinyt seurata tätä oikealle, kun tyttö lopulta lähti siihen suuntaan kävelemään. Erik joutui mielessään iha nmiettimään, että miksi ihmeessä hän luotti tällä tavalla tähän huumausaineita täyteen pumpattuun tyttöön, joka saattaisi ihan vakavasti ottaen johdattaa heidät ansaan, mistä he eivät ihan niin helpolla pääsisikään karkuun.

Matka ei ollut enää pitkä, muutaman käännöksen jälkeen he saapuivat suljetulle ovelle, joka näytti olevan hyvinkin vankkaa tekoa. Ovi oli suljettu lukolla, johon pitäisi syöttää oikea sarjanumero, jotta se aukeaisi.
Erik vilkaisi vaaleatukkaista tyttöä, josta ei taas tuntunut ottavan mitään selvää.
"Tämä ovi pitäisi siis avata?" Erik kysyi blondilta. Hän ojensi oikean kätensä valmiiksi, hän saisi oven helposti heivattua pois tieltään.


Molly Howard

Pienikokoinen pitkät ruskeat hiukset omaava tyttö istui paikoillaan pienen huoneen lattialla, nojaten päätään seinää vasten. Lapsella oli suloiset kasvot, jotka tosin sillä hetkellä näyttivät ilmeettömiltä, ellei pientä kurtistunutta ryppyä otettu huomioon siinä silmien välissä.
Ajantaju oli kadonnut pitkän aikaa sitten, sillä pieni harmaa huone sijaitsi maan alla, joten mistään ei voinut päätellä ajankulua - oliko nyt edes päivä vai yö, ilta vai aamu? Molly ei tiennyt, eikä hän jaksanut edes välittää.

Hiljaisuus oli kuitenkin loppunut - hän alkoi "nähdä" mielessään ihan tuntemattomia ihmisiä, jotka liikkuivat pienessä ryhmässä määrätietoisesti eteenpäin. Mitä edemmäs he liikkuivat, sitä enemmän Järjestön henkilöitä katosi hänen mielestään. Kuolivat.
Se fakta sai sydämen jyskyttämään Mollyn pienessä rinnassa todella nopealla tahdilla, se jyske suorastaan humisi hänen korvissaa, kun hän pälyily ylöspäin huoneessaan.
Tämä oli hänelle ihan uutta, ei näin ollut käynyt koskaan ennen. Mitä oikein oli tapahtumassa?

Molly ryömi vauhdikkaasti karunnäköisen sängyn taakse, painautuen mahdollisimman pieneksi siihen pieneen nurkkaan. Suuret silmät jäivät pelokkaina pälyilemään ympärilleen.
Hän tunsi tutun henkilön lähestyvän huonetta vähän horjuvin askelin. Sophia. Sophian perässä oli nämä kummajaiset, nämä tuntemattomat henkilöt, joita Molly ei ollut koskaan aikaisemmin tuntenut mielessään.

Lucian 'Thane' Hayne

Katsoi kysyen tuntematonta tyttöä, joka ei näyttänyt olevan halukas lähtemään heidän mukaansa, vaan suuntasi aivan eri suuntaan. Hän kuuli Mystiquen sanovan, että heidän piti lähteä nyt, kun oli tilaisuus, jossa tuo oli aivan oikeassa. Azazel ehdotti jo, että kolkattaisiin tyttö ja se kuulosti hyvältä idealta, mutta poika pysytteli hiljaa ja odotti Erikin kertovan, että miten he toimisivat. Tarkkakatseinen poika katsoi heidän johtajaansa, joka näytti miettivän hetken aikaa. Pian tuo kertoi, etteivät he lähteneet vielä, vaan seuraisivat tyttöä. Jotkut katsoivat pitkän aikaa Erikiä, mutta kukaan ei kumminkaan sanonut mitään ja Thane lähti seuraamaan muita koko ajan valppaana. Suunnitelmat menivät siis uusiksi.

Thane vilkuili välillä taakseen, ettei heitä yllätetä takaata ja muutenkin katseli eteenpäin etsien merkkejä muista siitä, että jos edessä olisi joku, niin Thane voisi nopean reaktiokykynsä avulla hoidella ylimääräiset silmäparit pois päiviltä. Tuota kyllä kiinnosti se, minne vaaleahiuksinen tyttö oli johdattamassa heitä. Toinen näytti olevan sen verran aineissa, ettei nyt oikein osannut nähdä tuosta mitään muuta kuin, että tuo oli todellakin pumpattu täyteen jonkinlaisia huumausaineita. Ei ollut iso yllätys, että Järjestön tutkijat tekisivät niin ja se sai Thanen sisällä kiehumaan. Tämän takia hän inhosi tätä Järjestöä, kun laittoivat viattomia kärsimään tieteen nimissä. Jos hän pystyisi niin samantien räjäyttäisi koko paikan, mutta pysyi kylmän rauhallisena koko ajan. Vaikka pojan sisällä kiehui, niin ulkoä hän näytti hyvin rauhalliselta ja ilmeettömältä.

Ei kauaa kestänyt, kun he saapuivat suljetulle ovelle ja Thane jäi taaemmaksi pitäen silmällä, ettei kukaan pääse yllättämään heitä. Hän näki sivusilmällä kuinka Erik nosti kätensä käyttääkseen voimiaan avatakseen oven, mutta seuraavaksi tapahtui jotain, mikä sai pojan katseen kääntymään heitä kohti. Nimittäin aineisiin pumpattu tyttö teki aika epätoivoisen huitaisun estääkseen Erikiä. Poika kurtisti kulmiaan samalla kun hiljaisena seurasi loitommalla tapahtumia, mutta piti mielessään sen, että pitäisi vahtia ettei kukaan ilmestyisi heidän taakseen. Mitä tuo tyttö oikein puuhasi?

Sophia Kelsey

Toisen kohottaessa kätensä kuin avatakseen oven, pieni paniikki iski Sophian kurkkuun. Mitä tuo toinen oikein aikoi?! Hän kohotti kätensä ja huitaisi tuota toisen kättä. Lyönti ei ollut voimakas eikä se ehkä osunut juuri siihen mihin olisi pitänyt, mutta ehkä se kuitenkin ajoi sen asian mitä hän yritti.
”Ei…!” Huudahti hiukan jälkikäteen ja pudisteli päätään, vieden kätensä ohimoilleen ja veti syvää henkeä. Mutisi itsekseen hiljaa koodeista ja käveli pienen paneelin luokse, tuijottaen sitä.

Monta koodia pärähti hänen mieleensä yhtä aikaa ja hän pudisti päätään, lyöden nyrkkiään seinään, kuin kootakseen ajatuksensa. Pienet naarmut syntyivät hänen käteensä, mutta monien mustelmien joukossa se oli vähäistä.
”Koodi… 3..2….4..54… ”, mutisi jonkun koodin ääneen ja pudisti sitten uudestaan päätän. Ei, se ei ollut tämä. Se oli jonkun toisen oven koodi. Lopulta hän vei tärisevänsä sormensa paneelille ja painoi ensin kolmosta… sitten 2, 4…93. Hän puri hiukan huultaan ja hetken vaikutti siltä, että kyseinen koodi olisi oikea. Kunnes punaiset valot välähtivät ja hälytysääni pärähti käyntiin. Tyttö valahti vielä kalpeammaksi mitä jo ennestään oli ja jatko kätensä lyömistä seinään. Hän pystyi tuntemaan pettyneet sekä vihaiset katseet selässään. Hän pystyi tuntemaan kuinka joku tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä mukaansa, mutta vielä kerran hän löysi voimia riuhtaista itsensä irti ja huusi kovaan ääneen: ”Tiedän sen..!! Tiedän sen! minä.. tiedän sen”, huuto muuttui mutinaksi ja vei kätensä sitten takaisin paneelille ja ennen kuin kukaan kerkesi häntä vetämään pois, painoi numerot: 32464.

Hetken oli hiljaista, ellei hälytysääntä sekä lähestyviä huutoja sekä askelia otettu huomioon, kunnes ovi avautui. Sen epäröimättä Sophia kääntyi sitä miestä kohti joka oli hänet vapauttanut, tarttui tätä hihasta ja kun ovi oli pelkästään raollaan, Sophia astui sisään vetäen Erikin mukanaan. Tällä keinolla hän toivoi, että se pikkutyttö.. Molly.. suostuisi helpommin tulemaan esiin.
”Molly”, hän kuiskasi hiljaa vaipuen lattialle polvilleen vartalon nykien. Hän katsoi sitä pimeintä nurkkaa joka huoneessa oli, tietäen tuon huoneen asukin olevan siellä.
”Va.. vapaus?” Kuiskasi hiljaa pimeyteen kuin kysyen, ja tunsi sitten epileptisen kohtauksen ottavan otteen hänestä. Tytön vartalo nyki ja alkoi kouristella ja hän menetti tajuntansa ennen kuin hänen päänsä osui lattiaan.

Erik Lehnsherr

Raaka voima kuului Erikin toimenkuvaan ja hän oli jo hyvässä valmiudessa tuhoamaan tuon oven tieltään - yksi ovihan ei häntä pidättelisi. Mies ei kuitenkaan ehtinyt tehdä mitään, kun vaaleatukainen tyttö huitaisi hänen kätensä pois. Huitaisu ei ollut kovinkaan ihmeellinen, siitä puuttui voima lähes kokonaan, mutta se kyllä taisi kuitenkin ajaa tehtävänsä.
Erik kääntyi vilkaisemaan tyttöä ja laski kätensä hitaasti alas, kun tämä huudahti kieltävästi. Mitä ihmettä nyt? Heillä olisi vähän kiire, ei tässä ollut aikaa kaikenmaailman vitkutteluille.

Erik suoristautui, jääden tarkkailemaan tytön toimia - tämä iski nyrkillä seinää, näyttäen miettivän ankarasti jotain. Muut Brotherhoodin jäsenet eivät näyttäneet erityisen tyytyväisiltä tilanteeseen, kaikki olisivat vain halunneet lähteä pois vielä, kun siihen oli suht hyvä tilaisuus - varsinkin, kun he olivat tosiaan jo saaneet sen mitä olivat tulleet hakemaan.
Kypäräpäinen mies ei kuitenkaan tehnyt elettäkään liikkuakseen suuntaan eikä toiseen, hän vain seurasi katseellaan vaaleatukkaisen tytön toimia, joka oli vihdoinkin alkanut näpyttelemään jotain paneeliin.
Kova hälytysääni pärähti soimaan korvia huumaavalla voimalla ja hälytysvalotkin alkoivat vilkkumaan. Voi helvetti. Oliko tämä nyt sitten oikeasti ollut ansa? Erik oli kyllä jossain sisimmässään tuntenut jonkintasoista luottamusta tätä blondia kohtaan, eikä hän kauhean usein erehtynyt - jokin tuossa tytössä oli vain saanut hänet seuraamaan. Jäisivätkö he nyt sitten kiinni sen takia?

"Nyt hei oikeasti aletaan painua", Emma tokaisi hyvinkin ärtyneellä äänellä Ravenin yhtyessä naisen ehdotukseen. Azazel tarttui vaaleatukkaista tyttöä käsivarresta, kuin napatakseen tämän mukaansa, jotta he voisivat vihdoinkin painua helvettiin sieltä.
Tyttö kuitenkin jaksoi kiskaista itsensä vielä kerran irti, huutaen  kovaan ääneen ,että hän kyllä tiesi sen oikean koodin. Mitä ihmettä oven takana oikein oli, kun se oli toiselle näin tärkeää?

Hetken jälkeen ovi oikeasti avautuikin ja taustalla kuului kova hälytysääni sekä lähestyviä huutoja ja askelia - Järjestön miniarmeija olisi taatusti kohta paikalla, joten heillä olisi oikeasti kiire.
Erik vilkaisi blondia hivenen yllättyneenä, kun tämä tarttui häntä varovasti hihasta, kiskoen miehen mukanaan oven takaa paljastuneeseen pieneen huoneeseen. Huone oli kertakaikkiaan ankea ja karunnäköinen. Harmaa. Ja ahdistava.
Blondi näytti käyttäneen kaiken voimansa siihen, että hän oli johdattanut heidät tähän huoneeseen ja nyt tyttö vajosikin voimakkaasti nykien lattialle, tämän vartalon nykiminen vain voimistui ja mukaan alkoi tulla myös voimakkaita kouristeluja. Erik oli vajonnut tytön mukana lattialle, sillä hän ei halunnut päästää toista iskeytymään lattiaan, vaan hän piti kouristelevaa tyttöä voimakkaassa otteessaan.
"Emma, Raven, tutkikaa äkkiä huone ja sitten häivytään täältä!" Mies sanoi käskevällä äänellä. Hän vilkaisi Azazelin suuntaan ja punaihoinen mies olikin jo valmiudessa viemään heidät pois sieltä.

"Erik, täällä on lapsi", Ravenin ääni oli yllättynyt. Sini-ihoinen nuori nainen oli kyykistynyt lähelle vankilamaista sänkyä, jonka pimeään nurkkaan oli todentotta kyyristynyt pieni ruskeatukkainen lapsi.
Erikin ilme synkkeni monella asteella - ensin hän oli ohikiitävän hetken tuntenut silkkaa hämmennystä ja ehkä osittaista epätoivoakin. Lapsi? Ne paskiaiset ihan totta pitivät pientä tyttöä tällaisessa huoneessa.
Ei se miehelle tullut yllätyksenä, kyllä hän sen tiesi muutenkin, mutta oli sili omalla tavallaan kova olahdus oikeasti katsoa pientä pelokasta olentoa suuriin silmiin, jotka heijastivat sitä tuskaa ja pelkoa, jota tuo tunsi maailmaa kohtaan.
"Otetaan hänet mukaan", mies sanoi hetkeäkään epäröimättä, "Raven, huolehdi hänet mukaan."
"Ja nyt oikeasti painutaan helvetiin täältä."


Molly Howard

Pieni tyttö oli todella peloissaan, kun hän aisti Sophian ja noiden kummajaisten lähestyvän hänen huonettaan. Mitä hänelle nyt tapahtuisi?
Olivatko pahat ihmiset tulleet ja ottaneet Sophian mukaansa ja tulisivat nyt hakemaan hänetkin?

Pitkään tyttö ei ehtinyt omia paniikinomaisia pelkoja miettimään, kun ovi napsahti auki. Se oli juurikin hänen vaaleahiuksinen ystävänsä, joka astui ensimmäisenä huoneeseen, vetäen hihasta mukanaan vähän pelottavan näköistä miestä. Kypärä. Miksi miehellä oli päässään kypärä?
Molly painautui entistäkin tiiviimmin siihen pimeään nurkkaan, jossa hän oli piilottelemassa. Hänen korviinsa kantautui kovasta hälytysäänestä huolimatta Sophian pehmeä kuiskaus. Epilepsiakohtaus näytti ottavan pikkuhiljaa vanhemmasta tytöstä vallan - ei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän näki toisen saavan kohtauksen. Silti se sai lapsen painamaan silmänsä kiinni.

Hän avasi silmänsä, kun hän aisti jonkun tulleen lähelle hänen piiloaan. Sini-ihoinen nainen, jolla oli kultaiset silmät. Nainen ei näyttänyt pelottavalta, eikä hän tuntunut... ilkeältä. Eivätkö nämä sitten olleetkaan pahoja ihmisiä, pahoja mutantteja?
Sophia oli kyllä näyttänyt tulleen ihan vapaahtoisesti näiden mukana, itse asiassa hän oli vetänyt kypäräpäistä miestä mukanaan huoneeseen... Ottaisiko tämä porukka heidät mukaansa?
"Tule, älä pelkää", se sini-ihoinen nainen sanoi, pitäen ääntään rauhallisen kuuloisena, ojentaen kättään Mollyn suuntaan.
"Nyt olis vähän kiire", punaihoinen mies kauempana oven luona sanoi hoputtavaan sävyyn. Molly puri pienesti alahuultaan, sydän takoi edelleen tuhatta ja sataa lapsen rinnassa, mutta lopulta hän liikahti kultasilmäisen olennon luokse. Nainen nosti hänet nopealla liikkeellä syliinsä, kiiruhtaen muiden luokse yhteen ryhmään.

"Aletaan painua", se kypäräpäinen mies sanoi käskevästi.
Molly ehti vielä viimeisen kerran vilkaista hidastetusti sini-ihoisen naisen olan yli oven suuntaan, jonne oli ilmaantunut aseistautuneita sotilaita, kun he yhtäkkiä silmänräpäyksessä olivatkin jossain ihan muualla.

// JES saatana. XD //

Lucian 'Thane' Hayne

Katsoi etäältä mitä tuo blondi yritti tehdä oven luona, mutta aina välillä vilkuili ympärilleen varmistaen ettei kukaan nyt yhtäkkiä yllättäisi heitä. Poika pysyi rauhallisena kyllä, mutta heidän mahdollisuus päästä pakenemaan paikalta vaivattomasti pieneni joka sekunti, kun he oleskelivat siellä. Hän huomasi kuinka muut alkoivat liikehtiä hivenen hermostuneena, kun tämä vitkastelu alkoi pitkittyä todella pitkäksi.

Ei kauaa kestänyt, kun hälytysääni pärähti soimaan yhtäkkiä ja Thane valpastui samantien ja vilkaisi muiden suuntaan. Tämä ainakin herätti Järjestön tyyppien huomion itseensä. Tuo alkoi miettiä sitä vaihtoehtoa, että tämä todellakin oli ollut ansa. Jos he eivät häipyisi täältä pian, niin he olisivat todella pahassa pulassa. Vilkaisi nopeasti muihin huomaten kuinka jotkut olivat todella levottomia siinä vaiheessa. Vaaleahiuksinen tyttö kumminkin ei suostunut lähtemään ja huusi jo että tiesi sen koodin, mutta hälytysäänet olivat sen verran kovaääniset, ettei hän meinannut kuulla tytön sanoja. Näytti siis siltä, että heillä tulisi kestämään hetken aikaa, joten Thane valmistautui ostamaan aikaa heille. Tuo valmistautui hyökkäämään heti jos joku ilmestyisi sinne, mutta huomasi sivusilmällä liikettä ja huomasi oven avautuneen. Vilkaisi varuillaan vielä varmistaen ettei kukaan ole vielä ilmestynyt sinne, mutta hän oli aivan varma, ettei kauan kestäisi sinne juosseen iso joukko aseistuneita miehiä. Kun vihdoin kaikki olivat päässeet huoneeseen Thane tuli viimeisenä ja tuo katsoi synkkää huonetta. Pian hän kuuli Erikin puhuvan jostain lapsesta ja huomasi kuinka Ravenin sylissä oli lapsi ja poika ei voinut olla järkyttämättä siitä. Pieni lapsi oli täällä. Hänet oli yritetty myydä Järjestölle, mutta hän oli ollut vanhempi, mutta tuo lapsi näytti todella nuorelta. Hetken ajan järkytys näkyi tuon kasvoilla, mutta pian tummahiuksinen ravisti pienesti päätään ja keskittyi nyt siihen seikkaan, että heidän oli lähdettävä sieltä. Pian heidän pieni joukkio katosi monen sotilaan silmien edestä, jotka olivat ehtineet huoneen ovelle.