Haarautuva tie [VALMIS]

Erik Lehnsherr

Mikäli Brotherhoodin johtajalla olisi ollut siihen taipumusta, olisi hän sillä hetkellä huokaissut oikein syvään ja saattanut ehkä lyödä hanskatkin tiskiin - sen verran uuvuttavaa ja hermoja kiristävää puuhaa tämä Alexin tapaaminen oli (tuntui aivan kuin hän olisi jutellut sen Reeven tytön kanssa, tämä oli aivan yhtä hankalaa), sillä ikäänsä nähden nuorukainen käyttäytyi kuin pahainen murrosikäinen teini - mutta koska moinen ei miehen luontoon kuulunut, ei hän tehnyt muuta kuin tuijotti toista kylmänviileästi.
Suoni tosin alkoi vaaralliseen tapaan sykkiä metallikypärän alla hänen ohimollaan. Halusiko toinen nyt välttämättä järjestää tappelun keskellä National Mallia? Ah, Charles oli varmasti ylpeä kasvateistaan.

Vaikkei Erik reagoinut asioihin samalla tavalla yhtä näyttävästi ja tunteella kuin Alex, ei se tarkoittanut etteikö nuoremman sanat tuntuneet missään. Oli asioita, joista hän ei ollut missään nimessä ylpeä ja joiden ei olisi ikinä pitänyt tapahtua, muttei teräväkatseinen mies todellakaan antaisi toisen tehdä hänestä tämän tarinan pahista, rikollista, kun oikea vihollinen oli jossain aivan muualla.
Mies jätti telepaatikon sillä hetkellä täysin huomiotta, vaikka tuo oli lähestynyt Alexia aikeinaan ilmeisesti puuttua tilanteeseen. Se ei ollut tarpeellista, mutta Erik oli liian keskittynyt tuijottamaan entisen liittolaisensa, ystävänsä, suuntaan mitä hyytävimmällä katseella.

Hän otti muutaman askeleen itsestään vasemmalle, liikkuen rauhallisesti teräksenharmaiden silmien katse lukittuna Alexiin.
"Pahojen juonien suunnittelua? Leikkimistä? Kukahan täällä mahtaa leikkiä, hmmm, Havok?" Ääni oli sitä luokkaa, että sillä olisi voinut jo itsessään leikata metallia.  Ei hän siihen hommaan muita kykyjä tarvitsisikaan.
"Yrität saada minut kuulostamaan hirviöltä, vaikka oikea vihollinen on jossain aivan muualla."

Rauhalliset askeleet olivat saaneet tietynlaista päättäväisyyttä ja tuntui kuin aura miehen ympärillä olisi muuttunut useammalla asteella. Hän kiersi hitaasti kehää nuoren Ryhmä X:n edustajan ympärillä, kuin leijona valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun.

"Se oikea vihollinen tekee kaikkensa napatakseen meidän kaltaisiamme, tappaakseen meitä, pitääkseen meitä häkeissä, tehdäkseen meillä kokeita. Miehiä, naisia, pieniä lapsia", viha ja vastenmielisyys paistoivat hänen katseestaan, kun muisto pienestä Mollysta käväisi hänen mielessään.
Kuinka Järjestö oli pitänyt pientä lasta lukittuna pienessä valkoisessa betoniluolassa, käyttäneet tuota hyväkseen löytääkseen lisää mutantteja. Ja Sophia. Kuinka paljon tyttö oli joutunut kärsimään, ne kaikki lukemattomat kokeet ja se tuska ja kipu, se loputon painajainen.

Erik tiesi sen kaiken, hän oli itse kokenut saman lapsuudessaan ja hän tekisi kaikkensa pelastaakseen mahdollisimman monta heidänkaltaistaan, sekä kukistaakseen Järjestön. Lopullisesti.
Sen jälkeen olisi mutanttien vuoro astua piiloistaan.

"Brotherhood tekee kaikkensa lopettaakseen sen kaiken, pelastaakseen mutantit, antaakseen meille toivoa sekä tulevaisuuden", mies jatkoi elehtien samalla käsillään, kun hän käveli edelleen sitä samaa kehää Alexin ympäri.
Hänen kierroksensa oli valmis ja hän pysähtyi jälleen siihen Thanen läheisyyteen, pitäen katseensa vaaleatukkaisessa nuorukaisessa, kasvot ilmeettöminä. Kylminä ja kovina.
"Mitä siihen luotiin tulee - minä en painanut liipaisinta", Erikin äänensävy oli edelleen kylmä, mutta siinä käväisi pieni särö, jonka mies yritti parhaansa mukaan peittää. Hän kieltäytyisi muistelemasta asiaa sillä hetkellä sen enempää.
"Minä en ole tappanut yhtäkään liittolaistani, toisin kuin eräät. Muistatko miten kävi Darwinille?"

Se saattoi mennä jopa liian pitkälle, mutta niin oli mennyt Alexkin muistuttaessaan häntä siitä harhaluodista, jonka Erik oli tullut ohjanneeksi täysin vahingossa aivan väärään kohteeseen.
Kohteeseen, johon sen ei ikinä olisi pitänyt osua.

Ehkä Alex siis oli omalta osin ansainnut tämän, ainakin Erikin silmistä katsottuna.

Lucian 'Thane' Hayne

Kohta Havokiksi kutsuttu nuori mies alkoi puhua, joka kertoi siitä, että tämä kantoi kaunaa Erikille jostain. Thane ei loppujen lopuksi tiennyt melkein mitään Erikin menneisyydestä, mutta se ei poikaa haitannut ollenkaan. Nimittäin hän itse ei mielellään halunnut puhua omasta menneisyydestään ja jos Brotherhoodin johtaja ei halunnut kertoa omasta, niin Thane ei yrittänyt udella asiasta. Se mitä nuorukainen inhosi eniten, oli se että joku yrittää tunkea nokkansa asioihin jotka eivät kuuluneet tälle. Totta kai se olisi mielenkiintoista tietää, mutta ei pakolla.

Havokin sanat saivat tummahiuksisen nuorukaisen kurtistamaan kulmiaan entistä enemmän ja tämän jäätävä katse pysyi koko ajan toisessa. Kumminkaan hän ei tehnyt elettäkään liikkuakseen ja hoitelisi toista päiviltä silmänräpäyksessä. Houkutus oli kyllä kova, mutta hän pysyi paikoillaan liikkumatta ja seurasi vierestä kuinka Havokin suu kävi kuin viimeistä päivää. Toisen raivo oli käsin koskevaltaa.

Clark yritti puuttua tilanteeseen ja nuorimmainen huomasi tämän vielä silmäilevän hänen ja Erikin suuntaan, mutta Thane ei reagoinut mitenkään siihen. Hän vain piti tilannetta silmällä koko ajan valmiina puuttumaan asiaan, jos Havok yrittäisi tehdä jotain vaarantaen Erikin tai Clarkin. Kuka tahansa tämä Havok olikaan, mutta Thane näki tämän uhkana hänen perhettään kohtaan ja hänelle oli aivan sama mitä Erik oli tehnyt menneisyydessään, se ei saanut poikaa muuttamaan mieltään Brotherhoodin johtajasta, joka oli hänelle kuin jonkinlainen isoveli-/isähahmo. Brotherhoodista oli tullut hänelle perhe, jonne hän tunsi kuuluvansa, jonka puolesta hän taistelisi viimeiseen henkeen asti. Poika puristi kätensä nyrkkiin niin että hänen rystysensä vaalenivat sen takia.

Thane vilkaisi Erikiä, joka alkoi liikkua ja puhui viimeisenä paikalle tulleelle miehelle ja tämän ääni oli jotain, jonka takia monella voisi mennä pupu pöksyyn nopeasti. Hetken aikaa joukon nuorimmainen piti katseensa Erikissä, siniharmaissa silmissä pilkahti, kun kuunteli toisen puhetta. Ilme pysyi neutraalina, mutta puristi hampaita yhteen pienellä voimalla, kun Erik mainitsi Järjestön. Vanhempi mies oli oikeassa siinä, että se oli oikea vihollinen johon pitäisi keskittyä, mutta Thanen oli vaikea ottaa mitenkään kantaa, koska edelleen hän ei tiennyt kaikkia yksityiskohtia asioista, eikä hänen ollut pakko kaikkea tietää. Nimittäin hän luotti täysin Erikiin, vaikkakin hän ei ollut sokea.

Tummakutrinen nuorukainen pysyi paikoillaan katsoen tilannetta hiljaisena ja oli hellittänyt käsiään Erikin puhuessa ettei pitänyt niitä enää nyrkissä, mutta jäätävän kylmä katse pysyi Havokissa, mutta näki sivusilmällä sen kuinka Erik pysähtyi hänen läheisyyteensä. Se mitä vanhempi sanoi viimeiseksi, Thane ei tiennyt asiasta mitään, mutta keskustelun luonne oli sellainen, joka olisi isku Havokille. Tunnelma oli niin kireä, että sitä olisi voinut koskettaa.

Alex Summers

Tuo ryhmän uusin kasvo – telepatikko – ojensi kätensä Alexia kohti, esitellen itsensä samalla. Ikävä kyllä juuri sillä hetkellä Alex ei tiennyt miten reagoida tuohon eleeseen, hänen sisällään muhien jonkinlaisen hirmumyrskyn alku. Ei hän halunnut olla epäkohtelias, mutta juuri sillä hetkellä sen käden tuominen taskusta kättelyyn ei ollut hänen aikomuksensa. Koko paikkahan voisi vaikka räjähtää. Alex tyytyi vain vilkaisemaan tuota miestä, nyökäten hieman ja mutisten oman nimensä, katseen taas kääntyessä tuohon Brotherhoodin johtajaan – ja Alex tiesi sata varmasti että hänen ajatuksensa tuosta miehestä pystyisi helposti nappamaan hänen päästään.
Ja hetkinen, miksi Magneto oli yhtäkkiä kiertämässä häntä kuin leijona saalistaan? Alexin kurkkua kuristi, mutta hänen kasvonsa pysyivät peruslukemissa, joksikin hieman ärtyneen näköisinä. Ja koska itsepäisiä oltiin, ei hän irrottanut hetkeksikään silmiään toisesta, kohdaten tuon viileän katseen tyhmänrohkeasti, vaikka sen pitäminen sattuikin koko ajan enemmän.

Alex Summers ei ollut niitä henkilöitä, jotka miettivät sanojensa sekä tekojensa seurauksia. Hänen oli vaikea ajatella pitkän tähtäimen kaavalla, joten ei ollut ihme jos hän omilla sanoillaan aiheutti hänelle itse ongelmia. Kerjäsi suorastaan oikein verta nenästä – toisin sanoen. Joten joku viisaampi Alex tuolla pääkopassa tiesi, että ei ehkä olisi kannattanut laukoa omia ajatuksiaan ilman Magneton kuullen, mutta kuin hylätty koiranpentu hän haukkui ennen kuin osasi hillitä itseään.

Joten, siinä sitä oltiin. Kaiken keskipisteenä, kuulemassa karuja totuuksia Magneton – ’vihollisen’ – suusta. Alex tiesi, että kaikista suurin uhka mutanteille oli tosiaan Järjestö, mutta oliko se pääpointti hänelle juuri nyt? Ei todellakaan. Mutta saiko hän sanotuksi mitään vastaan noihin syyttäviin sanoihin, jotka tuntuivat viiltävän syvemmälle kuin toinen ehkä osasi arvata? Havok ei myöntänyt tätä varmasti itselleen, mutta oikeasti hän oli kuin pikkulapsi joka oli vain katkera siitä, että hänen isänsä oli hylännyt heidän perheensä – katsomatta kertaakaan taakseen. Joten kuin räkänenäinen pikkumonsteri hän purki kiukkunsa ainoalla tuntemallaan tavalla – raivolla ja ilkeillä sanoilla.

Ikävä kyllä tuo isähahmo antoi samalla mitalla takaisin, mikä sai Alexin sydämen puristumaan kokoon iljettävällä tavalla – tai ainakin siltä se tuntui.  Lopeta.. lopeta.. Alex ajatteli, kun lähestyttiin selvästi sitä vaarallisinta aluetta. Havok tiesi, että toinen ei ollut painanut liipasinta, mutta.. Leijonanpoikanen meinasi avata suutaan, sulkiessa sen saman tien kun Magneto jatkoikin puhumista.

Darwin. Mies, jonka hän oli tuntenut niin vähän aikaan, mutta jonka kanssa hän oli muodostanut niin nopeasti vahvan veljesmäisen siteen, jota ei ollut pitkään aikaan kokenut kenenkään kanssa.

Alexin mielessä pyörähti muisto tummaihoisesta miehestä, jonka kanssa he yhdessä olivat päättäneet vastustaa Sebastian Shawia – huonoin seurauksin. Nuoren miehen vatsassa muljahti kun ajatteli sitä näkyä, kuinka voimakas mutantti oli vaivatta ottanut hänen iskunsa vastaan ja.. pakottanut Darwinin..

Kurkkua kuristi ja kädet puristuivat nyrkkiin takin sisällä. Hän tunsi sisällänsä kuohuvan.

”Hän pyysi minua suojaamaan, tein sen, epäonnistuin, kyllä minä sen tiedän”, hän mutisi, ehkä enemmänkin puhuen itsekseen kuin paikalla olijoille. Oli erittäin kova isku vyönalle vetää tuo kortti. Hän näki edelleen painajaisia tuosta kyseisestä tapahtumasta, syyttäen itseään, miettien mitä hän olisi voinut tehdä toisin. Vihasta täynnä oleva tulinen katse kohdistettiin Magnetoon ja jos oikein tarkasti katsoisi, voisi nähdä pienen punaisia viiruja välähtävän hetkittäin Havokin ympärillä. Nuori mies veti syvään henkeä, yrittäen rauhoittaa itseään. Hän ei voisi menettää kontrollia täällä – ei tällä kertaa.

Hänen täytyisi pian poistua paikalta, palata kotiin – kuin hakattu pentu joka palaa reissultaan nuolemaan haavojaan. Havok oli tietynlaisella tavalla järkyttyneen vihainen, eikä hän tiennyt edes miten pitäisi loppujen lopuksi reagoida ja sanoa. Alhainen temppu. Hän vilkaisi Thanea, joka oli erittäin suojelevaisen näköinen Magneton rinnalla. Sydäntä kirpaisi lisää. Korvattavia – voi kuinka surullista. Huomio kiinnitettiin taas tuohon telepaatikkoon ja jonkinlainen surullinen hymy nousi nuoren miehen kasvoille hetkeksi, kun hänen mieleensä juolahti Charles – makaamassa hiekassa tuskissaan ja silti edelleen varmistaen voimiensa avulla, että he selviäisivät turvaan.
”Mutta helvetti, sinun tapasi suojella mutantteja tiedetään - valmis uhraamaan kenet tahansa, missä tahansa”, Havok hengitti syvään, yrittäen rauhoitella itseään. Ei vittu, hänen olisi pakko päästä tästä tilanteesta pian pois.

Clark Evans

Clark antoi kätensä tippua reittään vasten, kun toinen ei kerran halunnut kätellä. Hän tuhahti, käänsi selkänsä pojalle ja käveli terävin askelin takaisin Brotherhoodin edustajien rinnalle. Hän tiesi selän kääntämisen olevan vaarallista tuolle jo valmiiksi kiukkuiselle poikaparalle, joten hän piti mielensä koko ajan valmiina torjuakseen mahdolliset hyökkäykset ennen kuin ne saavuttaisivat häntä. Saavuttuaan Magneton vierelle hän käänsi katseensa takaisin Havokiin.

Kuunnellessaan Magneton ja Havokin dialogia Clarkille alkoi pikku hiljaa hahmottua kokonaiskuva siitä, mitä Ryhmä X:n ja Brotherhoodin välillä oli meneillään. Kyseessä ei ollut todellakaan mikään arkkivihollisten kamppailu, vaan kahden eri mutanttiryhmän erilaiset näkemykset Järjestön kohtaamisessa. Ilmeisesti myös Erikin ja tämän... Professorin tiet olivat eronneet melko ikävissä merkeissä.

Vaikka telepaatikko havaitsikin Havokin äänessä häivähdyksen surua, tuntui viha olevan silti päällimmäinen tunne. Clarkia alkoi todella huolestuttaa, mihin tämä tilanne tästä johtaisi, ellei tilannetta jotenkin saataisi katkaistua. Ei häntä niinkään pelottanut oman seurueensa turvallisuus, vaan se, millainen soppa heidän kohtaamisestaan muiden silmissä sitten tulisikaan. Vaikka hän olikin sitä mieltä, ettei mutanttien tulisi piilotella, ei hän silti halunnut herättää turhaan negatiivista ilmapiiriä. Kyllähän siinä nyt tulee maalaisjärkikin vastaan. Se mikä oli tehtävä, oli tehtävä, mutta tässä turha selkkaus tulisi välttää. Varsinkin, jos nuo - Clark silmäisi Magnetoa ja Havokia - olisivat vanhoja tuttuja.

Kääntäen katseensa Havokiin Clark teki päätöksen, mitä tehdä. Ilman elettäkään hän lähetti mielensä kohti Havokia varoen, ettei paljastaisi yritystään ennen kuin juuri hyökkäyksen tapahtuessa ja sanoi: "Eiköhän sitten... rauhoituta." Viimeisen sanan kohdalla hän yritti pakottaa Havokin puoliunen kaltaiseen tilaan, jossa tämän tunteet eivät olisi niin valloillaan. Tämän tehtyään hän kääntyi katsomaan Magnetoa ja Thanea ja hymähti sitten: "Ja eiköhän me sitten lähdetä."

// Ja jos tuo puoliuni onnistuu, niin se siis katkeaa heti, kun Brotherhood on kadonnut paikalta. Jos ei, niin sitten... varmaan tapahtuu jotain muuta? ^^' //

// Vaikka Raven/Mystique onkin Rixun tuleva hahmo, niin sain häneltä luvan pelata tytöllä tässä vuorossa :D Koska Alex ja Raven on kuitenkin myös vanhoja ystäviä <3 //


Erik Lehnsherr

Brotherhoodin johtajan ilme ei edes värähtänyt Alexin viimeisimmälle lauseelle. Tietenkään hän ei ollut valmis uhraamaan ihan mitä tahansa aatteidensa eteen, mutta aika paljon kuitenkin.
Alex vain ei näemmä millään voinut ymmärtää sitä, että niinhän se oli aina - jonkun täytyi tehdä päätöksiä ja pystyä myös pakon edessä tekemään uhrauksia, jotta maailma muuttuisi. Jotta asiat saataisiin muuttumaan, jotta mutanttien asema olisi joskus sellainen kuin sen kuuluisi olla.
"Brotherhood sentään tekee jotain", hän vain vastasi värittömällä äänellä.

Telepaatikko oli näemmä tehnyt päätöksensä seurattuaan heidän välikohtaustaan vierestä, ja Clark sai tilanteen jossain määrin rauhoittumaan, ehdottaen sen jälkeen lähtöä. Mies oli saapunut hänen ja Thanen rinnalle.
Erik nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja hän vihelsi yllättävän kuuluvasti muutaman lyhyen nuotin, joka oli jonkinlainen kutsu.

Ei mennyt kuin hetki, niin heidän vierelleen ilmestyi pienen poksahduksen kera kauempana olleet tukijoukot; punaihoinen ja pirunhännän omaava pelottavakasvoinen mies, joka oli pukeutunut tummiin vaatteisiin. Azazel. Platinablondi, jolla oli viimeisen päälle meikatut kasvot sekä suuret silmät, nainen oli pukeutunut vaaleaan ja hartioilla roikkui valkoinen tekoturkis. Emma Frost. Kultaisen vivahteisen vaalat hiukset omaava nuori nainen, joka oli myöskin pukeutunut tummiin vaatteisiin. Raven.

Raven kääntyi vilkaisemaan ympärilleen ja nuoren naisen katse pysähtyi Havokiin, hänen kasvoillaan käväisi hieman tuskainen ilme. Hän ei ollut nähnyt entistä ystäväänsä Kuuban kriisin jälkeen, eikä hän ollut juuri kuullut muistakaan Ryhmä X:n jäsenistä mitään. Hänen entinen perheensä.
Mutta Raven oli itse tehnyt valintansa ja hän oli ylpeä siitä, ylpeä siitä mitä he edustivat, sillä tämä oli mutantteja kohtaan oikein.
"Alex", työ kuiskasi hiljaa ja puri hieman alahuultaan katsoessaan vaaleatukkaisen nuoren miehen tuttuja piirteitä.
Elämä oli toisinaan niin epäreilua.

"Lähdetään", Erik sanoi ja vaaleahiuksinen tyttö käänsi katseensa Havokista nykyiseen perheeseensä.
Kaikki tarttuivat toisiaan kädestä ja Brotherhoodin johtaja ojensi toisen kätensä Clarkia kohti, joka oli päättänyt lähteä heidän mukaansa.
Päätös oli hänen mielestään fiksu, sillä jos toinen oli kerran yrittänyt etsiä heitä jo niin pitkään tuloksetta ja kun he nyt olivat miestä oma-aloitteisesti lähestyneet, ei olisi ollut mitään varmuutta, että Clark voisi tavoittaa heitä enää toista kertaa, mikäli mies olisi torjunnut heidän tarjouksensa.

Erik vilkaisi vielä viimeisen kerran Havokin suuntaan, ennen kuin kuuden henkilön rykelmä  katosi paikalta.
Aivan niin kuin neljä vuotta sitten Kuubassa.