Trying find a heart that's not walking away

// Maya tänne Jamien kanssa!!

Michael Blake

Kanada. Nyt oltiin lähempänä kotiseutua kun pitkään aikaan. Mieluummin Kanadassa koska siellä edes yksi pääkielistä oli englanti ja se mitä Michael eniten inhosi matkustamisessa oli kielimuuri paikallisten kanssa – vaikkakin hän oli saanut kartoitettua sanavarastoaan oikein mukavasti vuosien varrella.

Mutta tässä sitä nyt oltiin. Lähempänä kohdetta kuin koskaan. Tai ainakin niin hän tunsi juuri sillä hetkellä luissaan. Michael ei kuitenkaan tätä odotusta ja matkustelua pahaksi ottanut – mieluummin toimintaa kuin toimistotyötä tai paikoillaan oloa. Vaikka oma sänky voittaisi juuri sillä hetkellä tuon kämäsen hotellisängyn jolla juuri makaili katsoen kattoa, jossa pyöri hiljalleen tuuletin. Tuuletin narisi ja Michael pystyi vannomaan että valo värähteli aina aikavälein. No, Michael oli tyytyväinen jos paikassa oli sänky, suihku ja jääkaappi – sekä kenties jonkinlainen televisio. Ja tuo pieni murju täytti kaikki nuo toiveet.

Jääkapista puheenollen.. Michaelin vatsa murahti, muistuttaen miestä nälästä ja noutoruoasta jonka oli aikaisemmin heittänyt jääkaappiin. Joten siitä sängystä lopulta raahauduttiin istumaan reunalle, venyttelyä jolloin musta huppari nousi hiukan ylöspäin paljastaen paljaan vatsan. Mies vilkaisi pöydällä olevaa asettaan ja kaappasi sen käteensä, päättäen etsiä sille myös paremman säilytyspaikan – kunnes puhelin pärähti soimaan.
”Vittu”, mies mutisi kun melkein pudotti aseensa säikähdyksestä – tuo puhelin nimittäin soi HYVIN harvoin.  

Mies kumartui sängyn toiselle puolelle, kaapaten tuon kapulan (ai että hän inhosi tätä uutta teknologiaa) ja painaen vastausnappulaa ja vieden puhelimen korvallensa hiukan epäluuloisena. Ase edelleen toisessa kädessä.
”Jeah?”

// here we aaare~ :D //


Jamie Jewell

Vihdoinkin Kanada. Nuori neitokainen oli jo jonkun aikaa yrittänyt suunnata matkaansa kohti Amerikkaa ja nyt hän alkoi olemaan jo lähellä. Hän oli noin viikko sitten saapunut Kanadan rajan yli ja hakeutunut sopivan suojaisaan paikkaan, mutta ei ollut mennyt kuin pari päivää, niin tämä hänen jäljillään ollut Järjestön agentti oli saapunut perässä.
Jamie oli itse asiassa tällä kertaa yllättynyt kuinka nopeasti mies oli tullut perässä, yleensä hän sai sentään jonkun aikaa olla rauhassa, ennen kuin hän vaistosi toisen olevan taas hänen kintereillään.

Tällä kertaa Jamie oli päättänyt tehdä jotain aivan uutta ja vaarallistakin, saattoi olla hyvinkin mahdollista, että hän saisi aikaan vain hallaa itselleen. Mutta jostain kumman syystä hän vain koki, että hänen oli pakko tehdä tämä.
Se tunne oli jotain niin uskomatonta, vähän niin kuin hän oli vain tiennyt isänsä kuoleman jälkeen, että hänen täytyi paeta Järjestön kynsistä, niin hän tunsi samanlaista pakonoaista tarvetta tehdä tämä seuraava asia, jota hän ei ollut edes suunnitellut etukäteen.

Ja siinä hän oli nyt oli. Noin kymmenen metrin päässä siitä motellihuoneen ovesta, jonka takana tuo miekkonen ajaili. Mies, joka oli tehnyt hänen paostaan ja elämästään muutenkin hankalaa viimekuukausien ajan. Likaisenvaaleat kutrit omaava tyttö puristi toisessa kädessään mustaa pienellä antennilla varstettua matkapuhelinta - uusinta teknologiaa, ja koska Jamiella itsellään ei moiseen ollut varaa, oli hän surutta varastanut sen joltain bisnesmieheltä omaan käyttöönsä. Hän tarvitsi sitä kuitenkin enemmän kuin se mies, jolta hän sen oli ohikävellessään varastanut.
Jamien huulilta karkasi pieni huokaus ja häntä oikeasti jännitti, enemmän kuin pitkään aikaan. Mutta samalla hän huokui tietynlaista päättäväisyyttä.
Sormet näppäilivät tottuneesti oikean numeron puhelimeen ja hän kohotti kapulan korvalleen.

Hän käveli kohti tuota motellihuoneen ovea, askeleet kuroivat viimeiset metrit umpeen, kun hän kuuli miehen vastaavan luurin toisessa päässä. Jamie oli nähnyt tilanteen jo ennalta, hän tiesi miten se menisi, hän näki sen sielunsa silmin samalla kun se tapahtui. Aivan kuin olisi vain näytellyt oman roolinsa käsikirjoituksen mukaan.
"Hei Michael", tyttö vastasi kuin he olisivat olleet vanhoja tuttuja keskenään, "avaa ovi, Michael. Oh, ja laita se ase pois."

Oven takaa kuului epämääräisiä askelia ja pienen hetken päästä ovi avautui rivakalla otteella ja Jamie huomasi katsovansa suoraan kohti käsiaseen piippua. Neitokaisen silläkään ei värähtänyt, sillä hän oli tiennyt sen jo etukäteen.
Niinpä hän vain kohotti kevyesti toista kulmaansa nuorelle miehelle, joka oli häneen verrattuna huomattavasti pidempi ja muutenkin isokokoisempi. Michael - tottakai hän tiesi miehen nimen - tuijotti häntä osittain epäluuloisena ja osittain selvästi hölmistyneenä tilanteen kummallisuudesta.
"Pistä tuo juttu pois", Jamie sanoi nyökäten aseeseen päin, kun hän astui reippaasti miehen ohi sisätiloihin, aivan kuin hän olisi ollut siellä ennenkin. Ja niinhän hän periaatteessa olikin - mistä syystä hän osasi suunnistaa suoraan jääkaapille.
"Ah, mulla on nälkä - missä se noutoruoka on?" hän puheli itsekseen avatessaan jääkaapin oven.

Michael

Kuka kumma?

Mies ajatteli ja veti hetkeksi aikaa puhelimensa pois korvalta, kätensä puristuessa tiukemmin aseeseen kiinni. Puhelin painettiin takaisin kiinni korvaan, katseen kääntyessä oveen hiukan epäluuloisena. Varovin askelin asteltiin ovelle, mutta aseesta ei laskettu irti vaikka tuo ääni puhelimessa oli niin pyytänyt tekemään. Hölmönäkö toinen häntä piti? Ilmeisesti. Puhelin heitettiin sängylle, samalla kun oven luokse käveltiin ase valmiudessa.

Kurkkaus ovisilmästä – ketään näkynyt. Michael veti syvää henkeä ja puristi aseen kahvaa. Ovi lopulta riuhtaistiin auki ja sen takana seisoi joku, jota hän vähiten odotti. Ase oli kohotettu tulijaa kohti ja hölmistynyt ilme levisi miehen kasvoille.

Mitä vittua?

Mitään hän ei saanut vielä sanottua kun nuori tyttö käveli töykeästi sisään ovesta ja kehotti vielä pistämään sen aseen jonnekin muualle. Mies laski hitaasti aseensa kun vaaleatukkainen nuorukainen oli löytänyt tiensä jääkaapille ja ottanut sieltä hänen noutoruokansa.

”Hei, se on minun!” Mies huudahti ja parilla askeleella oli tytön luona, ottaen tuon ruoan pois tuon ulottuvilta. Sen tehtyään mies kuitenkin havahtui taas tilanteen omituisuuteen.
Siinä hän oli. Tyttö jota hän oli jo useamman kuukauden ajan seurannut ja jahdannut – tyttö joka oli saapunut ihan omin avuin hänen ovensa taakse. Ei tämän näin pitänyt näin mennä! Oli hänelläkin ylpeytensä ja ei jahdissa ollut mitään mukavaa, jos saalis hyppäsi pussiin ihan omatoimisesti. Mies laski noutoruoan sivupöydälle, osoittaen sitten aseella ensin tyttöä kohti – ei kuitenkaan uhkaavaan sävyyn - sitten ovea, todeten:

”Tämä menee nyt aivan väärin, joten ole hyvä ja poistu, jotta voin ihan omatoimisesti sinut itse löytää.”

Sen sanottuaan tarrasi tyttöä käsivarresta, vetäen tuon ovelle, avaten sen toisella kädellä missä asekin oli.
”Joten, kipitä karkuun, katsotaan parin viikon päästä uudestaan.”

Jamie

'Ah, vihdoinkin ruokaa', oli ainoa ajatus, mitä Jamie ehti ajatella, ennen kuin hän kuuli takaansa protestoimista hänen löydöksensä suhteen ja pienessä hetkessä mies, joka oli jäänyt ovelle hölmistyneenä ase ojossa seisomaan, oli päässyt hänen luokseen ja napannut noutoruoan pois tytön ulottuvilta.
Mikäli tilanne ei olisi ollut niin kummallinen myös Jamielle itselleen, olisi hän kommentoinut toisen alakoulumaiseen huudahdukseen vähintään jotain yhtä nasevaa. Mitä sitten vaikka ruoka olikin toisen omaisuutta - hänellä oli nälkä, ja Jamie olisi todellakin ruokansa ansainnut tästä rohkeasta suorituksesta, kun hän oli uskaltautunut Järjestön agentin reviirille.

Michael tosin ei näyttänyt lainkaan ilahtuneelta hänen yllättävästä vierailustaan - mikä  sinänsä jo itsessään oli kumma, koska Jamien käsitys Järjestön agenteista oli juurikin sitä luokkaa, että mikäli saalis vapaaehtoisesti käveli nalkkiin, siitä pidettiin kynsin ja hampain kiinni, eikä todellakaan yritetty hätistellä pois jonkun typerän ylpeyden takia.
Miehen pomo oli varmasti alaisestaan huisin ylpeä ja tarjoaisi palkankorotusta.

"Hei, näinkö sä kohtelet sinun vieraitasi?!" Jamie älähti ja yritti riuhtaista itseään irti miehen otteesta, kun tämä veti häntä ovea kohti.

"Mä yritän auttaa sua!"
Tyttö oli jo temperamenttisuudessaan suutahtamispisteessä, kun hänet oli työnnetty väkisin ulko-oven toiselle puolelle ja siitä hän mulkoili yläviistoon itseään paljon pidempää ja muutenkin kaikinpuolin isokokoisempaa miestä edessään, jolla oli vielä kaikenlisäksi edelleen se typerä ase kädessään.

Hänhän ei muuten lähtisi mihinkään, kun oli kerran tänne asti vaivautunut. Tai uskaltautunut. Miten vain.

”Ei, näin kohtelen henkilöitä jotka ilmestyvät ilman kutsua törkeästi sisään ja yrittävät vielä kaiken lisäksi syödä ruokani”, hän tokaisi näsäviisaasti toisen kommenttiin vieraiden kohtelusta, tietäen hyvin, että juuri sillä hetkellä hän ei antanut itsestään mitään hirveän pelottavaa järjestön miehen kuvaa. Hei, hän kuului niihin jotka eivät olettaneet saavansa saalista kotiin kuljetettuna ja tämä sai hänet hiukan hämillensä. Ja tuo asenne jota tuo tyttö oikein toi ilmi? Kuka tuo oikein luuli olevansa? Saisi kiittää onneaan että Michael ei ollut ampunut heti ensinäkemällä toista.

Ja kun tuo pieni taskuraketti oli saatu työnnettyä sinne oven ulkopuolelle, Michael päästi toisen käsivarresta irti ja huokaisi syvään, miettien miten ihmeessä hän oli joutunut tähän tilanteeseen.
”Kuules kirppu”, mies aloitti ja hymähti hieman, katsoessaan alas toiseen. Kirppu toinen tosiaankin oli. Niin pieni (kenties hänen olisi sittenkin pitänyt vain lahjoittaa tuo ruoka toiselle, koska toinen oli selvästikin aliravittu tai sitten sukua kääpiöille) ja kaiken lisäksi tuotti Michaelin elämään inhottavaa kutinaa juuri sillä hetkellä, näin hienoa metaforaa käyttäen. ”Olen oikein otettu että tulit tänne saakka säästääksesi minulta vaivan napata sinut, mutta asiat eivät vain toimi sillä tavalla,” Michael tuhahti hiukan ärtyneenä/huvittuneena ja osoittaen aseella jonnekin kaukaisuuteen toisen takana.

”Joten ole kiltti tyttö ja tottele vihdoinkin aikuista, juokse kauas pois ja tee elämästä vähän vaikeampaa työnantajalleni”, hän tokaisi vielä, astuen pari askelta ovelta pois, laskien aseen sivupöydälle ja napaten siinä olleen äsken pelastetun noutoruoan.

En ehtinyt maistaa sinua, mutta tiedän, että olet varmasti maailman parasta ruokaa mitä voisin juuri tällä hetkellä maistaa. Asiat eivät vain mene aina niin kuin kirjoissa, Michael ajatteli ja katsoi haikeana ruoan perään, kävellen sitten takaisin ovelle ja työntäen tuon paketin tytön käsiin.
”Katso, sait matkaevästäkin, joten adios~”